NIGHTWISH: Dark Passion Play

Arvio julkaistu Soundissa 09/2007.
Kirjoittanut: Jaan Wessman.

Olkaa huoleti, Nightwish-fanit, kaikki on kunnossa. Yhtye ei ole uuden laulajan myötä lähtenyt tinkimään tutuista kujeistaan, vaan painaa eteenpäin veren maku entistäkin vahvempana suussa. Käsittämättömillä ennakko-odotuksilla kuormitettu Dark Passion Play on monumentaalisinta Nightwishia lähes joka suunnalta tarkasteltuna.

Arvio

NIGHTWISH
Dark Passion Play
Spinefarm

Olkaa huoleti, Nightwish-fanit, kaikki on kunnossa. Yhtye ei ole uuden laulajan myötä lähtenyt tinkimään tutuista kujeistaan, vaan painaa eteenpäin veren maku entistäkin vahvempana suussa. Käsittämättömillä ennakko-odotuksilla kuormitettu Dark Passion Play on monumentaalisinta Nightwishia lähes joka suunnalta tarkasteltuna.

Oletettavasti myös Tuomas Holopainen on kuullut ”suuri on kaunista” -sanonnan. Levyä värittävät kuoro- ja orkesteriosuudet ovat jälleen kerran hitusen isompia, kappaleet monimuotoisempia, sekä soitto aggressiivisempaa kuin aiemmin. Kuin merkkinä lannistamattomuudesta on avauskappaleeksi valittu liki neljätoistaminuuttinen The Poet And The Pendulum, joka niputtaa massiivisuudessaan kaiken mainitun yhteen raitaan.

Pip Williamsin sovittamat, Abbey Roadilla äänitetyt täysmittaiset orkesteri ja kuoro ovat osoitus siitä, mitä voi saada aikaan kukkaron nyöriä tarpeeksi raottamalla. Tavallisesti alisteista osaa rocklevyillä esittävä orkesteri pauhaa kuitenkin Dark Passion Playlla ajoittain jo niin rajusti, että bändisoitto uhkaa jäädä paitsioon. Vaikka onkin hienoa kuulla tiheään sovitettua, ammattitaitoista orkestrointia, ehkä seuraavalla kerralla vaa’an tasapainoa kannattaa tutkia tarkemmin. Tosin olisihan se helvetin hienoa joskus kuulla tätäkin materiaalia livenä täydellä varustuksella.

Kuumin peruna lienee kuitenkin se, miten Anette Olzon lunastaa paikkansa Nightwishin laulajana. Sikäli kun ei jää haikailemaan Tarja Turusen klassisesti koulutetun äänen perään, ei Olzonia voi moittia millään muotoa. Ruotsittaren laulussa kun voi kuulla myös yhtyeelle epätavallisempia sävyjä parhaan ruotsalaisen pop-perinteen hengessä, paikoin jopa Abban Fridan ja Agnethan tapaan. On paitsi rohkea, myös kunnioitettava veto niin laulajalta kuin bändiltäkin korvata yleisesti hyväksytty keulakuva jollain aivan muulla.

Olzonin aisaparina kuullaan luonnollisesti jälleen basisti Marco Hietalaa, jonka pitäisi jokaisen itseään arvostavan rokkipoliisin kirjoissa tästedes lukeutua maamme parhaisiin heavylaulajiin. Osoituksena miehen muuntautumiskyvystä Hietalan kynästä ja suusta on lähtöisin myös levyn tunnelmallisin pala The Islander, jonka kelttisävyt kaikuvat kuin avarilla vihreillä niityillä ikään.

Sikäli kun tämä on Nightwishin uusi alku, ovat ensimetrit Dark Passion Playn myötä jo mukavasti takana. Juorulehtien paskanjauhannasta huolimatta Tuomas Holopainen on säilyttänyt päänsä kylmänä ja luotsannut yhtyeensä uuteen nousuun draamaa säästämättä ja laadusta tinkimättä.

Lisää luettavaa