NIGHTWISH: Wishmaster

Nightwish on kasvanut aikuiseksi. Alku-urallaan se pärjäsi erikoisuudellaan. Melodiseen power metalliin ei oltu ennen Nightwishiä kiinnitetty oopperalaulajaa täysivaltaisena jäsenenä. Angel's Fall First ja Oceanborn pärjäsivät, tai ainakin kiinnittivät ensihuomion, suurelta osin tämän shokkiarvon ansiosta. Vielä Oceanbornillakaan ei, vaikka se kiistatta hieno levy onkin, päästy täysin eroon sovituksellisista hankaluuksista. Juhlava laulu ei aina sulautunut saumatta muuhun kokonaisuuteen. Wishmasterilla sovituspuoli on hypännyt roiman loikan. Tarja on karsinut ylä-ääniä ja Wishmasterilla hänen laulunsa palvelee vain ja ainoastaan biisejä, eikä pyri korottautumaan erilliseksi tekijäksi. Laulutyyliä on myös hilattu vähän lähemmäksi perinteisempiä rock-vokaaleja ja Wishmaster on jo pitkällä ennenkuin mieleen edes tulevat sanat naislaulu ja ooppera. Samalla on hävinnyt tarve käyttää rinnalla matalampaa miehistä ääntelyä. Ike Vil tosin vierailee, mutta hänet on päästetty The Kinslayerin kimppuun kipeilyn, ei ärähtelyn toivossa. Jo pelkän laulutavan tarkistuksen vuoksi Wishmasterin voi ristiä Nightwishin kypsimmäksi levyksi.
Wishmasterilla Nightwish on hylännyt vanhat sanoitusaiheensa, tai vähintääkin jalostanut lähestymistaktiikkaansa. Yksisarviset ja faaraot sekä enkelit sudenjälkien seassa ovat saaneet antaa tilaa synnille, rakkaudelle, kunnialle ja uskonnolle. Eikä Nightwishille riitä aihepiirin muuttaminen. Se koristelee levyä herkullisilla kielikuvilla. Vai mitä sanotte Come Cover Men "kasvoillasi marraskuu pukeutuu toukokuuksi" -hellinnästä. Tai Bare Grace Miseryn lakonisesta totamuksesta "sellaista pappia ei olekaan, joka saisi rukoiltua minut taivaaseen". Kiimaisempaa kieroiluakin esiintyy, kun Tarja huomauttaa She Is My Sinillä, että "syntisten ajatusten kedolla jokainen kukka on täydellinen". Sanoitusten uusi ilme pukee Nightwishiä vanhaa tarinointia paremmin. Uskottavuuskin lisääntyy, kun ei lähdetä kilpailemaan satojen power metallistien kanssa miekka, teräs ja veljeys -komiikan paremmuudesta. Turha kai mainitakaan, kumpi linja tuntuu Tarjan laulamana paremmalta. Kuin vanhan muistoksi nimibiisi ja FantasMic kävelevät ilmateitse Oceanbornille ja pitävät fantasia-aiheita vielä vähän näkyvissä.
Olisihan se hullua, jos Nightwish kaikesta edellämainitusta huolimatta vetäisi kolmoslevynsä pelkäksi tuplabassarihölkäksi. Ei vedä, sillä tyylitaju on kasvanut kaikilla osa-alueilla. Tuplahyökkäyksiä ei yksinkertaisesti tarvitse korostaa. Kunnon sätkätystäkin toki kuullaan, mutta nyt keskitytään aivan muihin seikkoihin. Siellä täällä pöyristyttävän hienoksi paisuvia kertosäkeitä nidotaan varsinaisiin säkeistöosiin pienillä varmoilla liikkeillä. Yletöntä nuotitusta on pidätelty ja esimerkiksi Two For Tragedyn minimalistisesta alusta kasvatellaan kaikessa rauhassa yltiökaunis romanssi. Emppu Vuorinen ansaitsee erikoismaininnan, sillä hänen kitaransa lennähtelee paikalle vahvana ja oikea-aikaisena, revittää muttei riko, hyväilee ja kutitteleekin, kunnes pyrähtää taas rytmittämään. Bare Grace Misery osoittaa harvinaislaatuista uskallusta, sillä näin poppisia säveliä ei Nightwishiltä vielä odottanut.
Wishmasterin ansioita ovat järkevyys ja ylöspäin pyrkivyys. Mahdollisuus tavoittaa laajempaa yleisöä on sisäistetty ja asialle on omistauduttu omaa identiteettiä menettämättä. Hattua nostaisin, jos sellaisen omistaisin.