OASIS: Don´t Believe The Truth

Saint Morrissey -kirjassaan Mark Simpson kiteyttää viileän murhaavasti Oasiksen, tuon Burnagen kukkoveljesten johtaman joukkion, umpikujan. Simpson kirjoittaa yhtyeen onnistuneen jo kolmannella levyllään (Be Here Now, 1997) tulla omaksi tribuuttibändikseen. Auts!

Be Here Now -levyn kuuleminen tuntui siltä kuin Noel Gallagher olisi lähettänyt ökykalliin ja liian korean kukkaseppeleen brittipopin haudalle vaivautumatta itse paikalle. Tuon turpean ja pöhöttyneen kiekon aiheuttamaa vahinkoa Oasis paikkailee yhä. Aika tekee kuitenkin ihmeitä ja kolmen vuoden julkaisutauon jälkeen yhtyeen kuudetta studiolevyä odotetaan vesi kielellä. Rummutusta ei ole vähentänyt johtajan ilmoitus, että tämä albumi on kovinta kamaa sitten kahden ensimmäisen.

Don't Believe The Truthin tärkein tehtävä lienee vakuuttaa kuulijoille, että enää kaksi alkuperäistä jäsentä sisältävällä jengillä on vielä jotain annettavaa ja kipinää jäljellä. Siinä se onnistuu.

Aikoinaan Oasista diktaattorin elkein hallinnut Noel on viisaasti jakanut sävellysvastuuta muille jäsenille sitä mukaa, kun oma sävelkynä on tylsistynyt. Parhaimmillaan pesunkestäviä klassikoita vanhoista palikoista kasannut vanhempi Gallagher on viime aikoina liian usein syyllistynyt pelkkään puolivillaiseen varasteluun populaarimusiikin suurimmista hiteistä. Tämä ongelma tulee esiin uudellakin levyllä. Kuuntelija pääsee liian helpolla poimiessaan lainatut kohdat.

Paljon kuitenkin pelastaa se, että Noel on löytänyt muutakin lähdemateriaalia kuin sen kuuluisan liverpoolilaisnelikon tuotokset. Esimerkiksi yksi levyn raikkaimmista tuulahduksista, Part Of The Queue, nyökkäilee niska vääränä The Stranglersin Golden Brownin suuntaan, mutta onnistuu kaikessa röyhkeydessään kuulostamaan tuoreelta ja innostuneelta. Yhtye tuntuukin löytäneen jostain uutta virtaa ja yllättäen väsyneintä monilla raidoilla on Liamin laulu. Joskus vähän heikompiakin kappaleita itsestään kannatellut ääni, yksi parhaista koskaan, toimii ajoittain kuin automaatiokytkin olisi jäänyt päälle. Isoveli kuulostaa laulamissaan kappaleissa selvästi pirteämmältä, vaikka heikompikeuhkoinen onkin. The Kinks/Small Faces -henkisellä The Importance Of Being Idlella Noel tuntuu suorastaan nautiskelevan laulusuorituksestaan.

Tasoltaan vaihtelevasta materiaalista huolimatta Don't Believe The Truth on mukava kiekko, mutta ei mitään sen kummempaa. Vaikka kukaan tuskin odottaa enää mitään järisyttävää Oasikselta, ei silti haudata heitä. Vielä.