Astetta kompleksimpaa post-tunnelmointia ja jopa doomiin vivahtavaa raskasmetallia vetävä texasilainen kuusikko on julkaissut hyvän, mutta ei erityisen originellin, toisen levynsä.
Suurin ongelma materiaalissa on kontrasti hienojen soittosuoritusten ja yksitoikkoisten lauluraitojen välillä. Mikä on sääli, sillä laulaja Cammie Gilbertin ääni on sinänsä upea, tumma ja sielukas. Valitettavasti vain hänelle kirjoitetut melodiat ovat pääsääntöisesti aivan liian puisevia. Kuvaava biisi on Nights in White Satin, jonka vokaalimaalailut ovat vahvoja, mutta niin kovin banaaleja (“Yes I love youuu, oh how I love youuuuu”). Säestyspuoli taas on varsin aistikas ja tyylikäs kokonaisuudessaan.
Kauniita hetkiä levyltä löytyy, mutta liian usein biisit tuntuvat enemmänkin tavoittelevan koskettavaa tunnetta, kuin itse asiassa orgaanisesti välittävän sitä. Poikkeuksia toki on. Esimerkiksi pelkästään pianolla ja laululla toteutettu päätösbiisi Grace on helposti levyn herkimpiä ja hienoimpia hetkiä.
Ylipäätään levyn ilmavampi kama toimii parhaiten. Kun alavireiset kitarat ja taustalaulajien örinät lähtevät möyrimään, musiikki ei yleensä saa lisää potkua, vaan tuntuu suorastaan menettävän jotain hauraan aitoa.
