Olavi Uusivirran, tuon lahjakkaan ja mietteliään nuoren miehen, viides albumi kuulostaa vaivattomalta teokselta. Sävellykset – vaikka ne eivät kaikkein yllätyksellisimpiä ja ikimuistoisimpia kenties olekaan – rullaavat eteenpäin koijarimaisella svengillä. Läpi levyn kulkee nostalgiaan vivahtava lämmin juonne. Sitä korostaa mainio miksaus, joka antaa sopivan pölyisiltä kuulostavien instrumenttien elää ja hengittää. Levyn kerrotaan olevan pokkaus suomirockin mestarien – Hectorin, Juicen ja muun koplan – suuntaan. Siltä se kuulostaakin.
Sanoittajana ja sanan käyttäjänä Olavi Uusivirta on muutaman peninkulman aikalaisiaan edellä. Hänellä on kykyä ja kunnianhimoa ylentää valtavirran poplyriikan nykydiskurssia: Uusivirta haluaa käsitellä muutakin kuin narsistisia aiheita, joilla on tapana juontaa keskiluokkaisen elämänmenon mitättömään ongelmakenttään.
Ei sillä, etteikö Olavi Uusivirta olisi nimenomaan poplyyrikko – nuoruuden katoavaisuus ja kaipuu toisaalle kuormittavat tämän vuonna 1983 syntyneen laulaja-lauluntekijän mieltä. Hänen otteensa lyriikkaan on yhtä kaikki keskimääräistä kaunokirjallisempi ja stimuloivampi. Uusivirran viehtymys sanoihin ja niiden merkityksiin onkin yksi Elvis istuu oikealla -levyn parhaista puolista.