Soundgarden oli grungejohdannaisen vaihtoehtorockin suurin ja kaunein. Minusta sen menestyneimmät levyjöötit olivat umpimielisen raskaita ja tylsiä. Mutta Badmotorfingeriä olen aina rakastanut. Ja rakastan 25 vuotta sen ilmestymisen jälkeenkin.
Kolmosalbumilleen basistiksi Ben Shepherdin saaneen yhtyeen kurssi singahti oikean puuttuvan palaseen löydyttyä taivaisiin. Badmotorfinger myi yli puolitoista miljoonaa kopiota, mutta omassa historiankirjoituksessa levy on aliarvostettu. Tässä vaiheessa Soundgarden oli vielä kiimainen ja sähäkkä rock-yhtye. Pitkähiuksinen Chris Cornell kukkoili ja antoi myös keuhkojensa palkeenkielien liehua.
Ja voi veljet näitä biisejä! Jesus Christ Posen lihaksiin asti menevää intensiteettiä ja Outshinedin notkeaa riffittelyä fiilistellessä meinaa itsekontrolli pettää: tekee mieli irvistellä vähämielisesti ja soittaa ilmakitaraa. Rusty Cagen jatkopotentiaalin ymmärsi myös Rick Rubin poimiessaan sen Johnny Cashin Unchained-albumille.
Anniversary-painoksen remasterointi jytisee muhkeasti, alkuperäistä jormakkuutta entisestään korostaen. Muuten juhlaversio on hieman ankean sorttinen. Edes lyhyttä muisteloa ei kukaan ole vaivautunut kansilehtiseen kirjaamaan. Kakkoskiekko koostuu liveosuudesta ja vaihtoehtoisista otoista. Seitsemän levyn Super deluxe -versio aiheesta on kylläkin jo liiottelua.
