OPETH: Pale Communion

Arvio julkaistu Soundissa 8/2014.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.

Arvio

OPETH
Pale Communion
Roadrunner

Minulla on lähtökohtaisesti suuri arvostus artisteja kohtaan, jotka haluavat ja uskaltavat vaihtaa kurssia kun sen aika on. Enkä tarkoita opportunisteja, jotka menestyksettä jäätyään poimivat ajasta uuden trendin ja yrittävät sen siivellä kammeta itsensä ihmisten tietoisuuteen, vaan vaikkapa Talk Talkin tai Swansin tapaisia yhtyeitä, joiden diskografioiden ääripäät ovat kuin eri planeetoilta mutta yhtä kaikki palkitsevia.

Saman on saavuttanut myös ruotsalainen Opeth, jonka parinkymmenen vuoden ja yhdentoista albumin pituiselta matkalta löytyy niin brutaalia deathmetalia, kimuranttia progea, akustista herkistelyä kuin seitkytlukulaista hippirockiakin. Ja mikä parasta, sitä on löytynyt usein saman albumin ja jopa biisin sisältä. Opethin tuotannosta puhuttaessa sanat kokeellinen ja monipuolinen ovat puolustaneet erinomaisesti paikkaansa aina Orchid-debyytistä (1995) lähtien.

Metalista tyystin riisuttu, puhdasverinen progeteos Pale Communion on Opethille toisaalta selkeä uusi alku ja toisaalta äärimmäisen looginen kehityskulku. Päämies Mikael Åkerfeldtin ensyklopediamaisen syvä progeharrastuneisuus ei ketään yllätä, ja onhan King Crimsonin haamu ollut enemmän tai vähemmän läsnä bändin aiemmissakin käänteissä. Pääosaan se nousi kolmen vuoden takaisella, yltäkylläisellä Heritagella.

Örinälaulusta ja blastbeateista täysin vapaana kyseessä on hyvin erityylinen yhtye kuin se Opeth, jota Suomenkin metallifanit ovat oppineet rakastamaan. On siis paljon omasta asennoitumisesta ja musiikkimausta kiinni, kuinka Pale Communioniin suhtautuu − onko nyt hyvästijättöjen, suhteen syvenemisen vai peräti ensirakkauden aika.

Pale Communionissa riittää sekä nieltävää että pureskeltavaa. Nieltävää siksi, että Opethin historiaan suhteutettuna albumi tuntuu aluksi yksiulotteiselta ja yllätyksettömältä, mutta kenen tahansa muun raskaan musiikin parista tulevan artistin tuotantoon verrattuna sekin toki saa haukkomaan henkeä.

Pureskeltavaa siksi, että nopeasti loppuun kulutettua Cusp Of Eternity -singleä lukuun ottamatta Åkerfeldtin otelaudalta on jälleen irronnut uppoutumista vaativia eepoksia, joiden sisään uidaan hitaasti, uljaiden melodioiden selässä matkaten. Ehkä liiankin hitaasti, sillä siinä missä viimeiset viisi teosta nivoutuvat vahvaksi kokonaisuudeksi, jää albumin alkupuolisko hajanaiseksi. Erityisen hyvin onnistuvat jännittävillä sovitusdetaljeilla maustettu, kihelmöiviä melodioita tursuva ja luontevasti jättimäiseksi paisuva Voice Of Treason sekä siihen nivoutuva Faith In Others -finaali, jotka nousevat yhtyeen kirkkaimpien saavutusten kärkeen.

Suurin ongelma minun ja nyky-Opethin suhteessa on se, että Mikael on örisijänä vakuuttavampi kuin ”oikeana” laulajana. Ei sillä, etteikö hän moitteetta ja paikoin hyvinkin sävykkäästi hoitaisi albumin taiten rakennetut laulumelodiat, mutta ei hänen lauluääntään voi hyvällä tahdollakaan erityisen persoonalliseksi kehua. Etenkin kun tietää, kuinka järisyttävää jälkeä hän on örinän ja kliinin vuorottelulla aiemmin luonut.

Pale Communion on paitsi väistämättömältä tuntuva, myös pääosin onnistunut etappi Opethin aina vain jännittävämmäksi käyvässä seikkailussa. Silti sitä kuunnellessa mieli ei askartele niinkään sen parissa, että mitä juuri nyt tapahtuu, vaan että mitä ihmettä on vuorossa seuraavaksi.

Lisää luettavaa