PÄÄ KII: Pää kii

Arvio julkaistu Soundissa 11/2012.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Arvio

PÄÄ KII
Pää kii
Stupido

Siitä on puolisen vuotta, kun törmäsin Teemu Bergmanin viimeisimpään viritykseen ensimmäistä kertaa. Nyt pikkuvinyylien seurana on jo albumi. Epäonnistumiselle ei normaalioloissa isoa kerrointa annettaisi. Tällaisella toimintatavalla on haukattu paskaa kerran jos toisenkin. Ja etenkin silloin kun saadaan valtamedia mukaan. Nyt olisi punkpoliiseille töitä.

Hölmöjä renkutuksia pystyy tekemään kuka tahansa, mutta saapa ne kestämään kymmeniä kuuntelukertoja.

Aivan kohtuuttomalla tahdilla ulos pukattu Pää Kii -albumi sisälsi alkuun muutaman mutan. Inkkarit kanootissa -ep:llä ja Maakuntaradio-splitillä julkaistut kappaleet ovat poikkeuksetta loistavia, mutta lähinnä ep:n introksi miellettävä K18 on toiseen kertaan julkaistuna tyystin turha. Mitään lisäarvoa ei tuo myöskään Tehis-Ottona tunnetun Otto Grundströmin palkkaaminen kahden kappaleen laulajaksi, jos julkisuutta ei sellaiseksi laske. Simppelin punkin rätkiminen albumimitassa ei ole ongelma. Jokainen tietää, että puoli tuntia on tälle kamalle maksimi. Tämän tasoisilla kappaleilla ei huolta tarvitse kantaa muutenkaan.

Ei ole kohtuutonta, että Teemu Bergmanin esillenosto bändeistään ihmetyttää ja joitakin varmasti ärsyttää. Miehestä on tahtomattaan tehty suomalaisen punkin varajeesus. Se tosin johtuu siitä, että näin sanavalmiisiin, karismaattisiin ja typeryyteen asti rehellisiin keulakuviin harvemmin törmää. Sille on olemassa myös sellainen selitys, että tyypin tekemät biisit esimerkiksi Kakka-Hätä 77:lle ja etenkin The Heartburnsille ja Vaasankatu SS:lle ovat yksinkertaisuudessaan ja tarttuvuudessaan pieniä ihmeitä.

Hölmöjä renkutuksia pystyy tekemään kuka tahansa, mutta saapa ne kestämään kymmeniä kuuntelukertoja. Väitän, että tässä maassa ei ole toista näin epäammattimaista musikanttia, joka saa yhtä yksinkertaiset biisit kuulostamaan näin helpolta. Toivottavaa siis olisikin, että Pää Kiin ansiot ymmärrettäisiin sen biisien kautta eikä sen takia, että siinä soittaa siinä hassunimisessä bändissä soittanut kaveri.

Hölmöläisen hommaa olisi tässä arvottaa sitä, kuinka punk Pää Kii on, sillä sen musiikissa on niin paljon uutta aaltoa ja popkoukkuja, että kaupallisen ja tee-se-itse-hengen vastakkainasettelu olisi ajanhukkaa. Tuskin sitä on mietitty kappaleita tehdessäkään. Selkärangasta tulee varmasti myös jatkuva haastaminen, semmoinen pieni provosointi. Eikä aina niin pienikään. Kuunnelkaa vaikka leikkisästi HIV:ksi nimetty kappale (sen lopulliseksi nimeksi tulikin .

Niin kummalliselta kuin se saattaa tuntuakin, Bergmanin tekstit toimivat useammalla tasolla. Niissä on punkille tarpeellista “njää njää” -henkistä kurittomuutta, mutta myös pöyristyttävän kurinalaista ja helvetin nokkelaa riimittelyä. 

Jos tälle albumille etsii osuvinta henkistä vertailukohtaa, se ei ehkä löydykään jäsenistön fanittamista kadonneista punk-klassikoista, vaan ihan alkuaikojen Eppu Normaalista. Mikä toisaalta on nykyään monille kadonnutta punkia.

Lisää luettavaa