Crimfallin kuusi vuotta rakenneltu kolmosalbumi Amain soi eeppisesti. Muinaisten uskontaistojen soundtrackin äänipaletti on laaja ja dynamiikkaa albumilla piisaa enemmän kuin kotitarpeiksi: kun tuutataan, äänivalli on sotaisan mahtipontinen, mutta tarvittaessa osataan rauhoittua nuotiolaulutunnelmiinkin.
Jakke Viitalan ohjaaman äänielokuvan staroina loistavat notkeaääninen Helena Haaparanta enkelimäisine laulusoundeineen sekä Mikko Häkkinen, jonka kärinää kuivempaa ei saa aikaan, vaikka sepeliä kurkkutorveensa survoisi.
Musiikillisesti arvaamaton ja siksi kiehtova Amain ei ole ihan helppoa kuultavaa. Säveltäjä Viitalan työkalupakista löytyy muun muassa power metalia, black metalia ja pieni rullakebab, eikä musiikin visuaalisuudesta elävä bändi karta erikoisiakaan ratkaisuja, sillä hyvinkin erottuvissa rooleissa kuullaan muun muassa trumpettia, haitaria, munniharppua ja joikausta.
Monipuolisesti ja luovasti aaltoileva sinfoninen vyörytys tuo mieleen milloin Rhapsodyn, milloin Nightwishin, Turisaksen, Finntrollin ja mitä milloinkin eikä melodioissa vältytä tyylipuhtaalta suomi-iskelmältäkään. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri kaiken tämän yhdistelmänä – Crimfall kuulostaa ainoastaan itseltään.
Äärimmäisen musikaalisesta Amainista saattaa hyvinkin tulla pakanametallin virstanpylväs.