Paradise Lost on uutta albumia koskevissa haastatteluissaan haikaillut menneiden vuosien perään. Pahimmillaan tämä voisi johtaa siihen, että bändi kuulostaa siltä kuin se yrittäisi imitoida itseään. Onneksi Paradise Lostin pettämätön melodiataju ja painajaismaisen synkkien tunnelmien luontikyky eivät ole hävinneet minnekään.
Paradise Lost on vaihtanut vaihteensa hieman pienempään silmään ja laskenut tempoa, ja mieliyhtymiä voidaan hyvinkin osoittaa bändin itsensäkin osoittaman legendaarisen Icon-levyn (1993) suuntaan. Sen sijaan että bändi tekisi metallicat ja kuulostaisi väkinäiseltä, Paradise Lost onnistuu kuitenkin yhdistämään vanhakantaiset gregoriaaniset tunnelmat viime aikojen intensiiviseen soittotapaansa varsin onnistuneesti.
Gootti- ja elektroflirttailut ovat uudella albumilla ehdottoman kiellettyjä. Paradise Lost on Greg Mackintoshin surumielisiä kitaraujelluksia myöten tietyllä tavalla jatkamassa siitä, mihin Iconilla jäi, vaikka kaikki vuosien varrella opittu kulkeekin tiiviisti mukana.
Jos sinusta tuntuu, että Paradise Lost eksyi vuosien varrella harhapoluille, niin uudella levyllään bändi tekee juuri sitä, mistä se alun perin tuli kuuluisaksi. Niin raskaammat kuin myös kevyimmät bändiltä kuullut elementit loistavat tällä levyllä poissaolollaan.
