PARADISE LOST: Symbol Of Life

Kirous on poistunut Paradise Lostin yltä. Tunnelmametallin lipunkantajan ja innovaattorin solmittua sopimuksen monikansallisen EMIn kanssa, brittiviisikon alati nousujohteinen ura kääntyi ensi kerran laskuun kahden vaisun ja mitäänsanomattoman albumin myötä. Tämän pystyi konkreettisesti todistamaan esimerkiksi yhtyeen viimeisimmällä Tavastian keikalla, minne oli raahautunut aikaisempien keikkojen 500-600 hengen sijaan vain noin 200 ihmistä. Kun käyrä noudatti muuallakin samaa kaavaa, ei ollut ihme, että Paradise Lostin ja EMIn tiet erkanivat.

Uuden kodin Paradise Lost löysi HIMin saksalaisena levy-yhtiönä tunnetusta GUNista, jonka seurauksena yhtye pääsee toivottavasti osalliseksi edes osittain HIMin suosion hedelmistä. Symbol Of Life on nimittäin kaupallisuudessaan looginen jatke vuoden 1997 One Secondille, jolla ensimmäistä kertaa kuultiin koneellista Paradise Lostia.

Työskentely Waltaria ja Fear Factorya tuottaneen Rhys Fulberin kanssa on selvästi kantanut hedelmää, sillä Symbol Of Lifellä yhtyeen koneiden ja tunnelmoinnin liitto kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Depeche Mode kohtaa Rammsteinin? Ehkä, mutta yhtyeen oma soundi on selkeästi tunnistettavissa. Nyt kokeellisemmat tunnelmapalat ovat pitkälti saaneet väistyä suoraviivaisemman ja metallisemman ilmaisun tieltä.

Ensikuunteluilla kuulijan tyrmää rokkaavimpien kappaleiden asennemetallinen riffittely avausraita Isolatella ja sitä seuraavalla Erasedilla, mutta ei syytä huoleen. Paradise Lost ei ole hylännyt melodisuuttaan ja ryhtynyt työstämään uusmetallia, vaan melodiat ja efektit on häivytetty taustalle luomaan erilaisia tunnelmia ja sävelmaisemia sekä luomaan tukevan pohjan Nick Holmesin laulun sävyille. Pray Nightfall lainailee Cranberriesin Zombie-hitin kertosäkeen hokemaa, mutta muuten suoraviivainen tunnelmapala kuuluu Symbol Of Lifen seesteisimpiin hetkiin. Samainen kappale olisi ollut One Secondin ja Hostin menevimpiä raitoja.

Mystifyn hauraan kaunis kertosäe ja pianomelodia yhdistettynä kappaleen rytmikkyyteen ja säkeen riffittelyyn tarjoaa tanssittavaa tytöille metalliklubeista diskoihin, kun taas Self-Obsessed on puhdas menopala One Secondin ja vuoden 1993 Icon-klassikon kulkevampien biisien hengessä. Viimeistään levyn päätösraidalla otetaan luulot pois, sillä Channel For The Painin olisi voinut olettaa kuulevansa Entombedin Wolverine Bluesilla!

On hieno huomata, että ryhmän säveltäjän, kitaristi Gregor Mackintoshin kynä on jälleen löytänyt terävyytensä, sillä rohkeiden ratkaisujen sekä hienojen sävellysten ja monipuolisten sovitusten myötä Paradise Lost palaa Symbol Of Lifellä komeasti takaisin metallin mestareiden liigaan.