PARIISIN KEVÄT: Kaikki on satua

Arvio julkaistu Soundissa 2/2012.
Kirjoittanut: Timo Harjuniemi.

Pariisin Kevään Meteoriitti-debyytti (2008) oli yllätyshitti. Sen lapsekas elektroninen pop lumosi ihmisiä lahjomattomalla tuoreudellaan. Arto Tuunelan yksihenkisen kollektiivin kakkoslevy Astronautti (2010) sekä innostusta nostattaneet live-esiintymiset paisuttivat Pariisin Keväästä kulttijuttua suuremman suosikin.

Arvio

PARIISIN KEVÄT
Kaikki on satua
Columbia

Pariisin Kevään Meteoriitti-debyytti (2008) oli yllätyshitti. Sen lapsekas elektroninen pop lumosi ihmisiä lahjomattomalla tuoreudellaan. Arto Tuunelan yksihenkisen kollektiivin kakkoslevy Astronautti (2010) sekä innostusta nostattaneet live-esiintymiset paisuttivat Pariisin Keväästä kulttijuttua suuremman suosikin. Tämä kolmas levy lieneekin sitten se hetki, jolloin Pariisin Kevät silloittaa lopullisesti eksklusiivisuudesta ja ulkopuolisuudesta elävän indiemusiikin ja laaja-alaisemman popmagnetismin välisen railon. Yhden miehen show’sta  yhtyeeksi kasvatetun Pariisin Kevään kappaleet soivatkin niin tennarityyppien älypuhelimissa, kuntokeskusten spinning-tunneilla kuin omakotitalotyömaiden maalin tahrimissa mankoissakin. Se on suoritus, jolle on syytä nostaa myssyä. Tässä on aineksia kansansuosikiksi.

Popteknisenä suorituksena Kaikki on satua on moitteeton levy. Pariisin Kevät soittaa hyvin, tarvittaessa vimmaisesti, toisinaan taas rennosti ja välinpitämättömästi, tupakkia suupielessä roikottaen. Tuotannolliset ja soundilliset ratkaisut laajentavat levyn kirjoa kiitettävästi: Lopeta! kasvaa rokonarpisen  rumpukonerytmin ylle ja Sytytä valo -kappaleen pienoinen vokoderi-flirttailu on kiva yksityiskohta. Syntetisaattorit mouruvat silloin tällöin kuin Pariisin Kevään elektronisemmasta menneisyydestä muistuttaen. Levyn päättävä Häikäisee edustaa sellaista itsehillintää, jota levyn äänimaisemaan olisi toivonut enemmänkin.

Kaikki on satua -levy on kunnianhimoinen ja – ilmiselvästi tarkoituksellisen – pompöösi kokonaisuus. Pariisin Kevät soi suureellisesti ja versoo kaikkialle kuin hullun tiedemiehen hoteista vääjäämättä tuhonkylväjäksi itsenäistyvä organismi. Raitiovaunun herkkyydellä etenevä Saari on kuin kolmessa minuutissa lävitse käytävä seminaari radiohitin anatomiasta. Kun Tuunela kyseisessä kappaleessa laulaa ”eikö ois helpompaa olla, jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja”, alkaa kuulija melkein epäillä tekijän vilpittömyyttä. Kujeileeko tässä ironikko? Kesäyö puolestaan esittelee Pariisin Kevään iskelmällisimmillään. ”Istuimme hetken yhdessä/avaruus katsoi meitä”, Tuunela kertoo, kun kitara runoilee kauniisti vieressä.

Kaikki on satua on levy, joka tulee menestymään. Kiekon kappalemateriaali on niin laajaa ja tasokasta, että moni löytää sieltä jotain omaa. Yhtyeen sepittämiin tarinoihin voi samastua, mutta ne eivät kerro juuri kenestäkään. Silloin tällöin piikitellään, mutta niin varovaisesti, että kukaan ei suutu. Pariisin Kevät ilahduttaa monia, ja se on hieno asia.

Jokin kuitenkin häiritsee. Arto Tuunela on poikkeuksellisen lahjakas lauluntekijä, joka voi halutessaan koostaa popkappaleen laborantin tarkkuudella, pipetoida tarvittavat ainekset ja panna ne reagoimaan toivotulla tavalla. Vaarana tässä on, että Pariisin Keväästä tulee ähky. Liki jokaiseen kappaleeseen ulottuva hittihakuisuus saa Kaikki on satua -levyllä pakkomielteisiä piirteitä, kun kertosäkeet ja väliosat poseeraavat kuin lihaksiaan ja jänteitään esittelevät kilpabodarit. Hienovaraisuuden ja nyanssien puuttuessa muuttuvat tunnelmat ja tunteet irvikuviksi itsestään ja totutusti naristen laulavan Tuunelan sanoista tulee kliseitä, ulkoa opeteltuja ajatuksia.

Kaikki on satua -levyn musiikki vyöryy yli, mutta ei jää vaivaamaan, ei oikeastaan edes mieleen. Pariisin Kevään elkeet ovat suureelliset, mutta Kaikki on satua on lopulta varsin viaton ja vaaraton levy. Pariisin Kevään olemuksen kulmakivet – kepeys ja lähestyttävyys – ovat samalla sen vieraannuttavimmat ominaisuudet.
Timo Harjuniemi
HHH

Lisää luettavaa