Joskus hamassa tulevaisuudessa toivottavasti julkaistava The Best Of Arto Tuunela tulee olemaan melkoisen jakomielinen tapaus. Major Labelin kanssa mies tekee metallista mättörockia ja lisäksi löytyy Samuel Tubakin ja Helsinki Blues Driverin kaltaisia, aivan toisiin suuntiin kurkottavia projekteja. Ja nyt vuorossa on indiediskojen ja nuorisoradioiden valloitus Pariisin Kevään kanssa. Arthur Tunes -aliaksen suureksi osaksi yksin väsäämä levy sisältää omaperäisintä ja virkistävintä suomenkielistä indietä miesmuistiin.
Pariisin Kevään viehätys perustuu siihen kaikkensa antamisen ja itsensä likoon laittamisen tunteeseen, joka nousee yhtä lailla hengästyttävän yksityiskohtaisesta ja monisävyisestä musiikista kuin suorapuheisista ja arkikielisistä teksteistäkin. Suomenkielisestä poptraditiosta Pariisin Kevään irrottaa viimeistään Riviera, joka on kuin TV On The Radion tuotannosta. Tuunela nivoo hittikertsit, fiilistelyt, villit synasoundit, konerummut ja sähkökitarat hämmästyttävän luontevaksi kokonaisuudeksi. Paras kaikista on Pentti Holapan pirullisen tarttuva kertsi: ”Sano jotain latteeta ja jotain ihanaa/kato, siteeraa vaan jotain pentti holappaa.”
Levyllä häiritsee lähinnä ajoittainen yliyrittäminen, sillä äänikuva on jatkuvasti ahdettu täyteen kaiken maailman säksätysääniä, ja lauluraitojakin tuntuu olevan vähintään kolme. Muutama paljaampi hetki piristäisi kokonaisuutta kummasti. Paikoin Tuunela myös lyö homman turhan överiksi. Etenkin Me ei olla teinejä enää -biisin teho laimenee vitsiksi vedetyn ääntämisen takia.
