Onko se alkava pimeä vuodenaika vai onko Elysium todella niin hyvä levy, miltä se vaikuttaa? Kuulaankirpeisiin syysiltoihin Pet Shop Boysin yhdestoista albumi ainakin sopii täydellisesti.
Tällä kerralla Neil Tennant ja Chris Lowe työskentelivät Kanye Westin luottomiehen Andrew Dawsonin kanssa. Levyn äänikuva on samaan aikaan lämmin ja crispy, tunnelma suurelta osin nostalginen ja melankolinen. A Face Like Thatin paukkeesta huolimatta
Tennant ja Lowe taitavat nykyään viihtyä yökerhojen vip-pöytiä paremmin kotona takkatulen loimussa. Tai mistä minä sen tietäisin, sillä he ovat aina pitäneet yksityiselämänsä itsellään.
Albumin parhaat palat (Leaving, Invisible, Memory Of The Future) vertautuvat Behaviour-klassikon (1990) mietteliäisiin helmiin. Mikä hienointa, niissä Neil Tennantin voi kuvitella laulavan omasta elämästään, omista ihmissuhteistaan. Ego Musicin kaltainen peribrittiläinen satiiri tuntuu näiden vakavampien laulujen joukossa irralliselta. Periaatteessa samaa sapluunaa käyttävä, taksikuskien totuuksien ympärille rakennettu Your Early Stuff sen sijaan huvittaa kerta toisensa jälkeen: ”Suppose you’re more or less retired now.”
Vakaa ja vaikuttava Requiem In Denim And Leopardskin -eepos loppuu kaukaisuuteen katoavan moottoripyörän ääneen. Se osoittaa sekä huumorintajua että pophistorian tuntemusta ja olisi hieno päätös hienolle uralle. Toivottavasti Pet Shop Boys kuitenkin jatkaa yhä, sillä heitä laadukkaampaa aikuisviihdettä ei tee kukaan. Erityistoiveena olisi Frank Sinatra -tyylinen, todella ylellinen balladilevy.
