Tämä on maanläheisin räppilevy Suomessa sitten Juhanin debyytin ja menee vielä senkin ohi, ainakin minun kannaltani. Siinä missä Juhani räppää nuoren irtonaisesta arjesta, Pietarilla on lapsia ja hän tykkää lantusta. Vihannekset ovat tärkeitä ja vaikka kaupasta saa talvisinkin tomaatteja, vaikkakin nuhjuisia, kannattaa muistaa, että juurekset ovat silloin se suomalainen sesonkiruoka.
Tarinat kertovat kotkalaisesta karaokebaarista, tyttäristä, terveellisestä elämästä, isyydestä ja työnteosta. Asennekin on kohdillaan. Avausraidalla Booa Pietari kehuu itseään lajille ominaisella tyylillä, mutta kertseihin on skrätsätty isoon ääneen ”No jaa…”
Musiikillisesti levy on aika rentoa ja suvereenia, noin 100 bpm:n tienoilla löysin rantein suoritettua funkkausta. Urkua, napakoita bassoja, ykköselle vääjäämättä tömähtäviä basareita ja funkkikitaroita.
Pietarin Hopeatähti on kuin Slick Rickin The Great Adventures Of Slick Rick, jolta löytyy täysin lapsille sopimaton Children’s Story, mutta koko perheen versiona. Tai Devin The Dude ilman dänkkiä. Sama välitön ja aika itseironinen ote.