Ähtärin melodeathkarhu, Noumena, mörähtää viidennen kerran, mutta vasta ensimmäistä kertaa suomeksi. Noumena on aina ollut se Amorphisin ja Insomniumin aiheetta katveeseen jäänyt pikkuveli, jota kansainvälinen suosio on kartellut. Mikäpä on siis kieltä vaihtaessa, kun sitä ei kansainvälisille markkinoille tähtääminenkään enää estä.
Laulukielen tuoma muutos ei ole niin radikaali kuin kuvittelisi, vaan tuntuu luontevalta. Kuolemaa ja maatumista syleilevään runollisuuteen saakka äityvä äidinkieli jopa syventää kuusikon ilmaisua, joka on kalevalaista melankolisuuttaan, Antti Haapasen vatsanpeitteistä saakka kumpuavaa syvää mörinää ja Suvi Uuran kepeän heleästi soljuvaa Neiti Kesäheinä -laulantaa myöten kaikilta muiltakin piirteiltään niin umpisuomalaista, ettei siitä voi erehtyä.
Mukavan hillitty tuotanto tukee kappaleskaalaa, jonka väripaletti leviää rivakanmelodisesta 90-lukuisesta skandi-deathmetallista sydäntä raastavan kauniiseen pianovetoiseen funeral doomiin. Kun murheellisten laulujen tenhon kruunaa osaava laulajakaksikko, joka tuntee mitä laulaa, itkuvirret vakuuttavat myös kuulijan. Myrrys on Noumenan tasaisin ja monipuolisin albumi.