Vaikka Pink Floydin uunituoreen boksin nimi viittaakin suoraan sekä NASAn avaruusohjelmaan että maaliskuussa viime lentonsa suorittaneeseen sukkulaan, ei näiden mielleyhtymien kanssa taida maksaa vaivaa lähteä kovin pitkälle merkitysten metsästysretkelle. Jokin perustason Complete Studio Recordings -otsikko olisi toki ollut ratkaisuna järkiperäisempi ja neutraalimpi, mutta samalla paljon tylsempi ja ankeampi. Ja koska tähän violettiin boksiin pakatussa mielikuvituksekkaassa musiikissa ei useinkaan ole mitään tylsää tai edes neutraalia, yhtyeelle ja levy-yhtiölle suotakoon raflaavampi nimikointi ja sen mukana syttyvät assosiaatiot.
Discovery kytkeytyy nimenä ja tuotteena EMIn ja Pink Floydin mahtipontiseen projektiin, jonka myötä uraauurtavan brittibändin julkaisuja kierrätetään taas kerran, nyt aiempaa kattavammin. Muita kampanjan julkaisujen otsikkosanoja ovat Immersion ja Experience. Kuusitoista cd-levyä ja hovikuvittaja Storm Thorgersonin kommenteista elävän Graphic Tales -vihkon käsittävä Discovery starttaa vuoden 1967 The Piper At The Gates Of Dawnista ja päätyy A Saucerful Of Secretsin, The Dark Side Of The Moonin, The Wallin ja muiden kautta vuoden 1994 The Division Belliin.
Viimeksi mainittu oli ensimmäinen Floyd-studiolevy, jota ikäiseni ehtivät uutena odottamaan, ja ehkä siksi se näyttää – ainakin näin koko tuotantoon kylmästi peilattuna – saaneen muistoissa hivenen todellista painoarvoaan isomman merkityksen. Nightwishinkin versioima High Hopes on edelleen yhtä juhlaa, mutta muuten viimeinen albumi on biisiainekseltaan bändin heikoimmassa kolmanneksessa.
Kaikki Discoveryn sisältämä materiaali on Floydiin vihkiytyneille ennalta tuttua. Niiltä osin kuin uusia versioita tai lisäbiisejä on matkan varrella uusintapainoksissa julkaistu (kuten The Final Cutin vuoden 2004 bonus When The Tigers Broke Free), on ne myös tähän laitokseen sisällytetty.
Merkillepantavinta lienee lopulta se, että tämä täyslaidallinen laukaistaan juuri nyt. Laatikon kasaamisen myötä halutaan ilmeisesti lähettää ”mitään uutta ei tämän bändin nimissä enää koskaan tule” -henkinen viesti kaikille niille, jotka ehtivät jo riehaantua odottamaan jatkoa, kun Roger Watersin ja David Gilmourin välit hiljan lämpenivät paremmiksi kuin vuosikymmeniin.
