Ilmari Pohjolalla on laulavan lauluntekijän tärkein hyve: hänellä on oma ääni sekä laulaessaan että kirjoittaessaan. Pohjolan Ilmari -yhtyeen debyyttilevy ei pidemmässä suomenkielisen rockin jatkumossa ole vielä lopullinen ydinräjähdys, mutta tässä ajassa se on tavattoman virkistävä julkaisu. Yhä ankeammaksi ja vähä-älyisemmäksi luisuvan kotimaisen laululyriikan keskellä Pohjolan hirtehisen absurdit tripit elämän laitapuolelle edustavat tervetullutta paluuta klassisten laatustandardien piiriin. Tummanpuhuvat, sopivan kierteistä huumoria tihkuvat ja kielellisesti hallitut laulut asettuvat asenne- ja tyylikartalla jonnekin Tuomari Nurmion liepeille.
Jos nämä rappion katkuiset ja arvoituksellista kahjoutta yhdistelevät kertomukset kuuntelisi realistisina tilityslauluina, olisi Pohjolan Ilmarin läheisillä syytä huoleen. Pullojen ja huikkien sekaan ui kuitenkin hervoton toinen todellisuus, joka tekee Ilmarin keittämästä seoksesta erittäin kiehtovan ja energialataukseltaan kirkkaasti positiivisen. Kuvaavana otoksena miehen persoonallisesta ominaislaadusta toimii vaikkapa nerokkuutta lähentelevä Valtias-kappale. Tyystin pidäkkeettömällä asenteella etenevä kuvaelma on hyvä esimerkki Pohjolan Ilmari -trion soitannan umpimusikaalisesta rautaisuudesta. Ilkikurisesta pidättelystä salamana mahtaviin paisutuksiin vyöryvä musiikki on sävelletty ja sovitettu sellaista luovuudella ja oivalluksella, jota ei ihan joka päivä vastaan tule.
Tätä pelinavausta ei kannata ohittaa.