Porcupine Tree -muusikon hillityn kuoren alla piilee ambient-virityksiä ja kollaasitrippejä

Arvio julkaistu Soundissa 3/2017.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

Richard Barbieri
Planet + Persona
Kscope

Mitä kaupallisemmassa osastossa musiikkia ollaan, sitä nopeammin levyn pitää iskeä. Janan vastakkaisessa päässä haasteellisuus ja pidemmällä kaavalla aukeaminen kääntyy eduksi. Planets + Persona on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Aluksi se kuulosti vain kiinnostavalta, useita kuunteluja myöhemmin levy on syventynyt reippaasti, kun on paljastunut miten paljon eri aineksia sen hillityn kuoren alla piilee.

Mutta Richard Barbieri onkin vanha kettu. Kuusikymppinen syntikka/ohjelmointispesialisti aloitti 70-luvulla heti tasokkaasti Japan-yhtyeessä ja on tehnyt pitkän päivätyön Porcupine Treessä. Yhteistyöhaluinen britti on puuhaillut muun muassa Holger Czukayn, Ruichi Sakamoton ja Robert Frippin kanssa.

Tämä hänen kolmas soololevynsä, muhii jossain Miles Davisin Bitches Brewn, Brian Enon ambient-viritysten ja Czukayn kollaasitrippien välimaastossa. Jos ensivaikutelma on hyvinkin viileän modernistinen, niin pikku hiljaa musiikin monia instrumentteja (akustisesta kitarasta lähtien), ihmisääntä ja ohjelmointia yhdistelevä alakuloisen mystinen hahmo paljastuu yllättävän energiseksi ja lämpimäksikin tapaukseksi. Tätä ei voi helposti sijoittaa mihinkään laatikkoon ja hyvä niin.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa