Mikko Kuoppala lyö pisteen Pyhimyksen nimellä rakentamalleen uralle äärimmäisen raskaalla ja hankalalla levyllä, joka ei anna armoa edes siinä ilmeisimmässä kuuntelijarajapinnassa. Levyn nimi on Paranoid ja se sisältää 13 Paranoid-nimistä kappaletta. Vainoharhat kiemurtelevat verenpunaisena lankana läpi levyn.
Sanoitukset pyörivät harhojen ja ahdistuneisuuden sekä henkisen ja fyysisen väkivallan ympärillä. Miehen tuotannossa sillä ei ole mitään tekemistä Mediumin (2011) tai Salaisen maailman (2007) kanssa. Tämä on sanoituksiltaan ja biiteiltään paljon kovempaa ja kulmikkaampaa tavaraa, täynnä teräviä kulmia, joihin voi päänsä lyödä, jos varomattomasti liikkuu. Tämä levy on Tulvan (2008) ilkeä isoveli.
Tuotanto on kautta linjan fantastista, mutta pari raitaa erottuu siltikin edukseen. Jukka Immosen tuottama Paranoid #7, jossa puidaan suomalaista räppiä, on biisinä suuren luokan poppia. Steen1:n ja Liukas-Niklaksen tuottaman Paranoid #2:n häiriöfunk on aika vastaansanomaton. X23 on taustoittanut Paranoid #9:n ikävän realistisen mustasukkaisuusdraaman rokkaavalla taustalla, joka olisi kotonaan Jontin ja Shakan Rata-äänite-klassikolla (2007).
Tämä oli epämukava ja paskamainen trippi, mutta palkitsi lopulta. Vähän kuin Paul Austerin In The Country Of Last Things.
