THE RADIO DEPT.: Clinging To A Scheme

Arvio julkaistu Soundissa 4/2010.
Kirjoittanut: Tero Alanko.

Ruotsalaisen The Radio Deptin tahti vaikuttaa verkkaiselta. Hätkähdyttänyt Lesser Matters -debyytti ilmestyi vuonna 2003, hieno Pet Grief -albumi julkaistiin vuonna 2006 ja nyt on vuorossa kolmas pitkäsoitto. Niiden lisäksi yhtye on toki julkaissut lukuisia lyhyempiä levyjä.

Arvio

THE RADIO DEPT.
Clinging To A Scheme
Labrador

Ruotsalaisen The Radio Deptin tahti vaikuttaa verkkaiselta. Hätkähdyttänyt Lesser Matters -debyytti ilmestyi vuonna 2003, hieno Pet Grief -albumi julkaistiin vuonna 2006 ja nyt on vuorossa kolmas pitkäsoitto. Niiden lisäksi yhtye on toki julkaissut lukuisia lyhyempiä levyjä.

Viimeisen parin vuoden aikana Ruotsista on putkahtanut monia herttaisia popyhtyeitä, joiden soundia olisi kuvattu 1990-luvun alussa ”baleeariseksi”. Olettaisin niistä useimpien altistuneen vahvasti The Radio Deptin musiikille. Nyt edellisen sukupolven mestari palaa näyttämään Studiolle, Air Francelle, jj:lle ja muille, miten kaikki tehdään oikein. 

Myös kolmannella albumilla The Radio Deptin äänikuva on ihastuttavan täsmentymätön ja monikerroksinen. Se saa musiikin liikkumaan kuin unimaailmassa. Ylistetyn Lesser Mattersin jälkeen olisi voinut veikata yhtyeen vääntävän feedbackia alati isommalle, mutta Johan Duncansonin johtama ryhmä eteneekin toiseen suuntaan: pienempään ja pelkistetympään mutta yhtäkaikki upottavaan.

The Radio Deptin musiikin voi helposti linkittää alkuperäisestä shoegazingista uuteen dreampopiin piirtyvälle linjalle. Kiireetön ja rytmisesti kiinnostava musiikki tuo oudosti mieleen myös 1980-luvulla vaikuttaneen brittikummajaisen Feltin. Kaikki kansainvälisen kulttiklassikon ainekset ovat siis kasassa.


The Radio Deptin laulaja-kitaristi Johan Duncanson vastasi muutamaan kysymykseen.

Miksi Clinging To A Scheme -levyn tekeminen kesti näin kauan?

– Kun aloitimme äänitykset tammikuussa 2007, tarkoituksemme oli tehdä kaksi albumia kahdessa kuukaudessa, yksi tammikuussa ja toinen helmikuussa. Aioimme julkaista ne vielä samana vuonna. Helmikuussa meillä olikin lähes valmis albumi, mutta se ei ollut sellainen kuin halusimme. Se oli liian perinteinen ja tylsä. Se kuulosti liikaa bändiltä soittamassa treenikämpällään. Niinpä jatkoimme ja jatkoimme uusien kappaleiden tekemistä ja äänittämistä.

– Emme koskaan saaneet mitään valmiiksi, sillä kyllästyin kaikkeen niin nopeasti. Kun aloitimme uuden kappaleen tekemisen, työskentelimme sen parissa päivän tai kaksi, ja sitten siirryimme seuraavaan. Lopulta meillä oli noin 120 uutta kappaletta, mutta ei yhtään albumia. Monet lauluista olivat sellaisia “melkein valmiita”.

Miten albumille lopulta päätyneet kappaleet valikoituivat?

– Kun saimme levyn valmiiksi viime jouluna, olimme kehitelleet ideoita kolmen vuoden ajan ja tietenkin innostuneet sinä aikana monista uusista jutuista. Albumin idea muuttui sen mukaan, mitä milloinkin kuuntelimme. Joidenkin kappaleiden, kuten David ja Heaven’s On Fire, rumpujuttuihin vaikutti 1980- ja 1990-lukujen hiphop. Sen lisäksi kuuntelimme paljon 1980-luvun anti-thatcherilaista poppia, kuten The Style Councilia ja McCarthya.

– Kuuntelimme myös paljon ruotsalaista 1990-luvun alun poppia, joka oli silloin hyvin kaupallista. Jostain syystä se on ruvennut kuulostamaan todella hyvältä viimeisen viiden vuoden aikana, Ace Of Base ja muut. Sellaista tapahtuu joskus. Musiikki voi kuulostaa ilmestyessään aika huonolta, mutta kymmenen vuotta myöhemmin paljon paremmalta.

Onko The Radio Deptin kolmella albumilla jokin selkeä niitä yhdistävä tekijä?

– Vaikea sanoa. Luulisin, että siellä on joku punainen lanka. Tai useampia. Ainakin teemme kaiken itse.

– Toinen sellainen voisi olla, että muutumme koko ajan. On olemassa kahdenlaisia bändejä. On sellaisia, jotka löytävät tyylinsä jo ensimmäisellä levyllä ja pitävät siitä tiukasti kiinni loppuun asti. Sitten on sellaisia, jotka muuttavat ilmaisuaan jokaisella levyllä. Toivon, että kuulumme jälkimmäiseen kategoriaan, vaikka jotkut saattavat olla eri mieltä.

Sekä Pet Griefin että uuden levyn kannessa tupakoidaan. Onko se vain sattumaa?

– Ilmeisesti minulla on siihen fetissi. Teini-iässä video­kuvasin kesäisin häitä ansaitakseni vähän rahaa. Monet asiakkaat sanoivat jälkeenpäin, että olin kuvannut paljon tupakoivia ihmisiä. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin se näyttää hyvältä nauhalla.

– Poltan itsekin, mutta selvästi vähemmän kuin aiemmin. Tupakka ei ole minulle ongelma, mutta se toinen juttu… Sitä olen vähentänyt, koska sen polttaminen vaikuttaa arvostelukykyyn. Luulin esimerkiksi, että Pet Griefillä on paljon nopeatempoisia poplauluja, mutta itse asiassa se on hidas ja rauhallinen levy.

Teksti: Tero Alanko

Lisää luettavaa