RÄJÄYTTÄJÄT: Awopbopaloopop Alopbam RÄJÄ

Arvio julkaistu Soundissa 8/2013.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Arvio

RÄJÄYTTÄJÄT
Awopbopaloopop Alopbam RÄJÄ
Ektro Records/Räjä Records

Kuvitteellinen tilanne: kokeelliseen musiikkiin syventynyt japanilainen noisenörtti, muusikko ja paikallisen etnomusikolo­gian laitoksen tutkija saa kuultavakseen muutaman Sleepy Sleepersin pitkäsoiton ilman minkäänlaisia taustatietoja. Hän innostuu paitsi energisestä rokkauksesta, myös kappaleiden väleissä kuultavista sketseistä, jotka tulkitsee kokeellisiksi äänikollaaseiksi. Tutkija perustaa yhtyeen, joka soittaa turboahdettua noisepunkversiota aiheesta.

Räjäyttäjät ei tule Japanista, se ei ole millään tasolla akateeminen ja sillä on varmasti loputtomasti turhaa taustatietoa Sliippareista. Silti se kuulostaa edellä kuvatun kaltaiselta orkesterilta. Bändiltä, joka ottaa kreisit rokkibiisit ja kreisit biisivälihöpinät täysin tosissaan. Bändiltä, jonka melussa on humoristinen pintakerros, mutta joka ei leiki. Reteän rokkinsa sydämessä palaa hiilenmusta liekki, jonka polttoaineena on murhanhimoinen raivohulluus eikä mikään saatanan hauskanpito. Se toimii lantioita liikuttavana ja suut hymyyn kiskovana bailumusana, mutta on myös soundtrack kaikille mailmanlopun kauheuksille.

Käytännössä tämä tarkoittaa helvetillisellä energialla rullaavia boogierokkeja, joiden riffit ovat tuttuja sieltä täältä rockhistoriasta. Laulujen aiheita on aiemminkin käsitelty esimerkiksi Irwinin tuotannossa. Soitossa on kovasti tutunoloisia kaikuja Hurriganesilta, The Stoogesilta, The Fallilta ja The Groundhogsilta. Kaikesta viittailusta, varastelusta ja kierrätyksestä huolimatta Awopbopaloopop Alopbam RÄJÄ on ennenkuulemattoman omaperäistä tykittelyä.

Räjäyttäjien keikoista kiertää legendoja, joissa usein pääroolin varastavat munasillaan kännissä suoritetut ylilyönnit ja putkareissuihin päättyvä sekoilu. Mikäpä siinä, hauskoja juttujahan ne ovat, mutta kännissä ja munasillaan sekoillen pääsee putkaan kuka tahansa. Kuka tahansa ei osaa soittaa, äänittää ja miksata perkeleellisen kulkevaa rokin mätkettä siten, että se kuulostaa joukolta toisiaan pahoinpiteleviä juoppohulluja rikkomassa äänityslaitteistoa. Ei varsinkaan siten, että äänityslaitteiden rikkominen kuulostaa hyvältä musiikilta.

Ammattistandardein mitattuna äärimmäisen huonot soundit ovatkin paradoksaalisesti avain Räjäyttäjien nerokkuuteen. Huippubiisit ja huippumeno on tuotettu tähän tarkoitukseen lähes autistisella huolellisuudella. Jokainen kertosäkeen lähtöräjähdys, joka kuulostaa siltä että 1970-luvun kotistereosarja sulaa kasaan, on perfektionistisesti kohdallaan. Jokainen suhina, ölinä ja pieruääni löytää paikkansa.

Lisää luettavaa