Ihan ensiksi isällinen nuhde: Mustat Kalsarit rajaa pöhköllä nimellään ison määrän kiinnostuneita kuulijoita ulkopuolelle. Vaikka eipä se kaiketi ole mikään ylittämätön este.
Tuttua väkeähän tässä soittaa. Ainakin Hulda Huiman voi nähdä Kalsonkien sisarbändiksi, sillä Juhlissa ovat mukana sekä Minna Kallinen että Juuso Paaso. Biisintekovastuu on vain kääntynyt toisinpäin.
Siinä missä parin vuoden takaisella seiskatuumaisella rämisteli innokas ja ketterä autotallibändi, on pitkäsoitto monipuolisempi tapaus. Hissuksiin kypsyminen ei ole tehnyt bändiä särmättömäksi, vaan aika resuamiseksi homma yhä paikoin karkaa. Toisesta suunnasta katsoen levy soi kauniimmin ja enemmän normaaleja popkappaleiden sääntöjä noudattaen. Edes suomirock ei ole tässä yhteydessä kirosana.
Parasta näissä kappaleissa on välittömyys. Ei olla jääty jumiin pähkäillessä, mistä lauluja voi tehdä ja mistä ei. Paaso osaa kirjoittaa nättejä pieniä popkipaleita, mutta yhtä lailla levyllä tärkeitä ovat itselle hankaliksi tehdyt jumitukset, jossa vastaan tulee myös laulun mukavuusalueet, joiden yli loikkiminen saattaa riipiä herkempien korvia. Kallisen lauluosuudet ovat tässä mielessä hyvä tasapainottaja.
Juhlat kuulostaa kuin nuori Kari Peitsamo olisi kiinnitetty Kollaa Kestään riveihin ja koko lössi siirretty tämän päivän indierock-ilmastoon.
