Outoa sinänsä, mutta juuri Rancid poti 90-luvun punk-buumista pahimman krapulan. Monista aikakauden menestystarinoiden listauksista unohtuva …And Out Come The Wolves (1995) oli niin ylittämätön, että se tuntui vaivaavan bändiä vielä pitkään. Seuraavat pitkäsoitot – puhdas ska-levy Life Won´t Wait (1998) ja hardcoreplatta Rancid (2000) – olivat niin leimallisesti irtiottoa menestykseen, että niiden jäljiltä hämillään oleva yhtye teki huonosti aikaa kestäneen Indestructiblen (2003).
Lars Frederiksen tuntui olevan paremmin kotonaan omassa The Bastards -ryhmäsäänn, Tim Armstrong Transplantsissa ja omalla sooloalbumillaan A Poet´s Life (2007). Hanslankarin hommia riitti myös Matt Freemanille Social Distortionin kiertuebasistina. Pitkä tauko on tehnyt Rancidille vain hyvää. Se on menettänyt riveistään alkuperäisrumpali Brett Reedin, mutta muuten bändi on ollut yhtä relevantti viimeksi yli vuosikymmen sitten.
Tällaiselta Rancid kuulostaa, kun se pääsee ilmaisemaan itseään luonnollisesti. Punkbiisit ovat melodisia mutta jämäköitä ja ska-ralleissa Operation Ivy -ajat tulevat ilolla muistelluiksi. Kukaan ei tee yhtä hyviä punkrenkutuksia kuin Rancid. Miten se saakin kaiken hoilotuksen kuulostamaan vain leppoisalta?
Jos edelliset albumit keräsivät hyllyssä enemmän pölyä kuin soittokertoja, ei Let The Dominoes Fallin kanssa tarvitse pelätä samaa. Niin selvä jatke se on …And Out Come The Wolvesille. Tässä yllättävin ja tähän mennessä vahvin kandidaatti vuoden 2009 kesälevyksi.
