The Rasmuksen odotetun uutuuslevyn ensimmäinen single I’m A Mess pitää sisällään helposti tarttuvan kertsin, mutta kokonaisuutena biisi on valitettavan vaisu. Sama vaikutelma jää koko albumista. Yhtyeen energia on kateissa ja sen virtaviivaisimmatkin vanhat hitit uhkuvat nuoruuden intoa tuoreeseen materiaaliin verrattuna.
The Rasmus on tehnyt linjakkaan, vahvasti popvivahteisen levyn. Ideassa ei ole mitään vikaa, ja kyllähän lopputulos kuulostaa myös selvästi bändiltä itseltään. Tärkeä x-tekijä albumilta kuitenkin loistaa poissaolollaan ja 1980-luvun vaikutteita viljelevä skandinaavipop hukkuu valtavirtaan. Musiikista puuttuu sielu. Se lienee unohtunut matkan varrelle bändin veivatessa hittejään ympäri maailman isompia areenoita.
Jos nyky-Rasmuksen kevyemmät biisit olisivat parempia, yhtyeellä ei olisi mitään hätää. Mutta koska uudenkin levyn kohokohdat joutuu hakemaan sieltä, missä bändi yrittää vähän rockata, näyttää tulevaisuus yhtä pahoinvoivan harmaalta kuin albumin yleisilme. The Rasmus etenee automaattivaihteella ja puolivaloilla kohti loppuaan, tai sitten mitättömyyttä ja unohdusta.
