Refused oli sävellyksellistä osaamistaan nenäkkäämpi bändi, jonka imagoon kuuluivat niin poliittisuudella flirttailu, pseudo-taiteellisuus (joka lopulta manifestoitui yhtyeen vuoden 1998 Shape Of Punk To Come -julkaisulla) ja ärsyttävyyteen asti viety, itsetietoinen tyylihakuisuus. Yhtye eteni muoto ennen sisältöä, omaperäinen soundinsa kärkenään. Aidosti muistettavia kappaleita bändin 1990-luvun uralla taitaa olla yhden käden sormin laskettava lukumäärä.
Olen silti aina halunnut pitää Refusedista, onttoudestaan ja itsekorostuksellisesta imagostaan huolimatta. Kun solisti Dennis Lyxzén karjuu Freedom-paluualbumin Elektra-avausraidalla, kuinka mikään ei ole muuttunut, toivon, että jokin sentään olisi ja ikä olisi tuonut näiden nuorena omaan mahdottomuuteensa hajonneiden punkkarien asenteeseen hieman substanssia.
Freedom on erinomainen levy. Vihaisin raita Francafrique kertoo kylmäävästi kansanmurhista, lapsikuoron avustamana, totta kai. Elektra ja Dawkins Christ ovat suurille areenoille kirjoitettuja hc-anthemeita, miltei yhtyeen New Noise– ja Tannhäuser / Derivee -teosten veroisia. Old Friends / New War on musiikillisesti yhtä radikaali kuin rohkeimmat Shape Of Punk To Comen irtiotot, mutta mielenkiintoisempi. Destroy The Man yhdistää valloittavasti r&b:tä ja hardcorea. Lopetuseepos Useless Europeans värisyttää ja pysäyttää. Täytebiisejä ei ole. Ovat ne perhana sittenkin elossa!
Freedom on edeltäjäänsä vähemmän kokeileva albumi, vaikka mukana on torvisektioita, reggaeta ynnä muuta erikoista. Epätavalliset elementit on nyt valjastettu palvelemaan kokonaisuutta, ja albumilla on selkeästi edeltäjiään enemmän syvyyttä ja rehellisyyttä. Vuoden 2015 Refused keskittyykin siihen, jonka se on nähtävästi aina osannut ja jota se on tietoisesti vältellyt: tarttuvuuteen. Se nostaa yhtyeen ainutlaatuisen ilmaisun seuraavalle tasolle.
