Kun Run The Jewels -kaksikon uutuuslevyn avausraita Down pääsee vauhtiin ja inhottavat digitaaliset muljahdusäänet vääntäytyvät keskitempoiseksi tehopommitukseksi, pääsee mielessä helpotuksen huokaus. Kiistattoman mestarin sortumista on aina paha katsella. Killer Miken ja El-P:n kohdalla ei ole syytä huoleen. Hip hopin superkokoonpanon superius on tallella, eikä dynaaminen duo ole menettänyt hitustakaan iskuvoimastaan. Run The Jewelsin musiikin voi halutessaan kuulla eräänlaisena kurinpalautuksena tai uskonpuhdistuksena hip hopin lievästi pöhöttyneessä ja erinäköisille kompromisseille persossa kentässä.
Run The Jewels perustaa sekä puhuntansa että tuotantojälkensä tervehenkiseen fundamentalismiin.
Albumikolminaisuuden kolmas lenkki on tehoiltaan spektaakkeli, vaikkei se keinoiltaan ole sitä. Suurieleisyyden ja maksimaalisen poptarttumapinnan metsästämisen sijaan Run The Jewels perustaa sekä puhuntansa että tuotantojälkensä tervehenkiseen fundamentalismiin. Tappavat rytmit ja partaveitsen terävä räpäytys – näillä mennään.
Vaikkei Run The Jewelsin soundissa ole mitään retroa, jokin kaksikon ilmaisussa vie ajatukset 1990-luvun alkupuoliskolle, monien hip hopin kulta-ajaksi kutsumaan ajanjaksoon. En halua kuulostaa Henkan Kultsan keikkaa muistelevalta isoisältä, mutta sanon silti: ennen vanhaan kunnon räppärit kuulostivat tältä. Killer Miken katutasolta ja hustlaamisen maailmasta kumpuava verbaalimyllytys tai El-P:n pykälää vinksahtaneemmat metaforat eivät jätä mitään sijaa mussutukselle. Tekniikat on hallussa. Mieli ja kieli ovat aseita: joskus kirurginveitsiä, toisinaan kranaatteja. Näistä kappaleista voisi tehdä a cappella -miksaukset, ja silloinkin raivopäiset paasaukset tekisivät selvää jälkeä. Vihaiset vyörytykset politikoivat, säätävät, uhkailevat, uhoavat ja roiskivat raakaa rakkautta eli tekevät sitä, mitä paras rap-lyriikka on aina tehnyt. Saarnaava ja sotaisa sävy teksteissä loksahtaa yksiin ympäröivän maailman kanssa. Kill Your Masters. Mitä muuta odotitte?
Kuten aiemminkin, RTJ-kaksikko lorottaa huumoria ja sarkasmia isosta hanasta mustan ja valkoisen sekaan. Kumbaya, bitch. Lyriikoiden pystypäinen intensiteetti heijastuu myös albumin biiteissä. Tarkkaan valituilla elementeillä luodaan armoton vääntövoima. Call Ticketron -kappaleen karu digitaalifunk on todellinen lopunajan kyttätunnari. Kamasi Washingtonin saksofonia oivaltavasti annosteleva Thursday In The Danger Room osoittaa sen, että Run The Jewelsilla on yhteys myös mustan perinteen spirituaalisempiin ulottuvuuksiin.
