En tiedä, näkeekö Richard Hawley itsensä traagisena rock-trubaduurina, mutta minun korvissani hän on ennen kaikkea erinomainen viihdelaulaja. Truelove’s Gutter -albumin pehmeästi soljuva balladivirta tuntuu siltä kuin olisi risteytetty rajuimmasta eksistentiaaliahdistuksesta riisuttu Scott Walker myöhäiskauden Nick Loween ja turautettu vähän Lambchopia ja lyyrisesti tylsistynyttä Leonard Cohenia sekaan. Hawleyn tunnelmointi ei jätä yhtä syvää emotionaalista jälkeä kuin edellä mainitut, mutta nimenomaan puolieskapistisena viihdykkeenä herran intiimi himmailu toimii hyvin.
Truelove’s Gutter on Richard Hawleyn kuudes sooloalbumi, ja se varioi samaa perusmoodia, jolla Sheffieldin poika on operoinut aiemmillakin levyillään. Öistä raukeaa melankoliaa hehkuva maailma on tyylikkäästi rakennettu ja siihen on helppo upota. Hiotusta tuotannosta ja yhtenäisestä äänimaailmasta meinaa tulla tyylikkään kiekon ainoa selvä sudenkuoppa. Unenomainen tunnelma on lipsahtaa pariin otteeseen unettavan puolelle. Ajattoman kauniiden slovareiden sekaan olisi voinut pudottaa yhden edes lievästi räväkämmän numeron tuomaan vaihtelua.