Ricky Warwickin cv on kunnioitettava sekä mitaltaan että sisällöltään, mutta parhaiten mies muistettaneen The Almightysta, minkä johdosta tuoreen soololevyn odotusarvo oli jossain määrin rankemmassa rockissa. Mies nojaa levyllään vahvasti lapsuusmuistoihinsa Belfastissa, ja siksi musiikissa on vahva punkin ja irkkumusiikin leima, joskin kokonaisuus kurkistaa välillä vähän sinne sun tänne.
Warwick on tehnyt kappaleet Sam Robinsonin kanssa, ja parivaljakon jälki on vakuuttavaa. Kappaleiden tarinallisuus ja vahva melodisuus ovat keskeiset tekijät, oli kyse sitten akustisesta tai sähköisestä bändiosiosta. Warwick on tehnyt levystään helposti lähestyttävän. Levyjen perusvire on kaihoisa ja paikoin hieman surumielinen, mutta sitä kai se menneiden muistelu joskus teettää. Kokonaisuuteen ei ole eksynyt turhan tuntuisia raitoja, mutta vaikka biisit vievät mukanaan, välillä tulee hieman déjà-vu–olo. Siitäkin huolimatta on hämmästyttävää, kun hienoja melodioita on riittänyt biisien jokaiseen sopukkaan.
Warwickin uusi levy ei ehkä häikäise omintakeisuudellaan, mutta melodioiden pyörittelyssä mies tuntuu olevan melkoinen mestari.