Voimapop, mitä se oikein on? Hyvinkin monia suomalaisia bändejä on luonnehdittu voimapopiksi vuosien saatossa, mutta oikeastaan harva on ansainnut tuon kunnian. Bändit ovat tahtoneet olla kyllä melodisia ja hyviä mutta enimmäkseen aika ponnettomia. Voimapophan on äärimmäisen melodista mutta erittäin raskaalla kädellä soitettua poppia, jota ryyditetään korvia hivelevillä stemmalauluilla. Posiesin Frosting On The Beater lienee se kaikkien aikojen voimapoplevy.
Helsinkiläinen The Lieblings kyllä lunastaa kakkosalbumillaan voimapop-odotukset. Referenssilevynä lienee käytetty juuri tuota Posiesin klassikkoa, sen verran paljon samankaltaisuutta löytyy soundista, soitosta sekä riehakoinnin ja synkistelyn vaihtelusta.
Tuolla reseptillä voisi saada aikaan kammottavaakin jälkeä, mutta The Lieblings onnistuu oivallisesti. Kappaleet ovat enimmäkseen erinomaisia, soitanto sopivasti rujon ja kauniin yhdistelmää. Laulajalta löytyy potkua siinä missä Ken Stringfellow’lta tai Jon Auerilta. Stemmalauluja on työstetty asiaankuuluvalla hartaudella.
Vielä kun bändi hioo sävellyksensä kauttaaltaan yhtä tasokkaiksi kuin sovituksensa ja stemmansa, tuloksena on täysien pinnojen albumi. Nyt joukkoon on päässyt muutama turhan tasapaksu teos.
