Levyn alkupiste on Seuraavan sukupolven psykopaatin hypnoottinen elektronirytmi ja Lyö-balladin mystinen loppusointu viimeinen ääni. Päätepysäkkien väliin mahtuu neljäntoista laulun verran ainutlaatuista ja hämmentävää rockmusiikkia.
Risto-yhtyeen kolmen ensimmäisen albumin tähtihetket kahdella uudella laululla yhteen niittaava 176-671 ei tunnu hajalauluista yhteen kasatulta normikokoelmalta vaan pikemminkin täydelliseltä Risto-albumilta. Todella napakasti seulottu kokonaisuus ei jätä vänkäämiselle sijaa: Risto Ylihärsilä on suomalaisen rockin lähihistorian tärkein uusi lauluntekijä. Näin se vaan on.
Vaikka Riston musiikissa solisti Ylihärsilän lyriikat vetävät väkisin päähuomion puoleensa, ei yhtyeen taiteellinen voima lepää vain sen johtohahmon sanomisten varassa. Hämmentävän mustasta huumorista silkan ahdistuksen kautta absurdiin koukkaavat sanoitukset ovat vuoden 2004 ensialbumilta alkaen saaneet vastaparikseen tehokkaan musiikillisen kehikon. Pidättelyn, paisutusten ja purkausten vuorottelu luo Riston musiikkiin epätavallisen jäntevää dramaturgiaa. Milloin Gösta Sundqvistista tai Ennio Morriconesta, milloin Brian Wilsonista tai Serge Gainsbourgista muistuttavat sovitukset ovat teräviä oivalluksia täynnä.
Onneksi Risto-retrospektiiviin mahtuu myös Rakkauden rockin vapautunutta apinarokkausta ja Elävän ihmisjumalan likipsykoottista gogo-energiaa. Kohkaukset toimivat välttämättöminä hengähdyspaikkoina intensiivisten ensimmäisen persoonan psykodraamojen seassa.
