Steelkitaristi Robert Randolphin Family Band on klassinen esimerkki yhtyeestä, jonka tehtävä on keikkailla. Tiukasti soitettu funkin, gospelin ja bluesrockin sotku kuorrutettuna taitavalla kitaran vingutuksella saattaa konserttiolosuhteissa liihottaa hyvinkin ekstaattisissa korkeuksissa. Levylle kiihkon taltioiminen on vaikeaa.
Robert Randolphin juuret lepäävät syvällä syvän etelän kirkkomeiningeissä ja ainutlaatuisessa niin sanotussa sacred steel -perinteessä. Hänen musiikistaan tulee kuitenkin mieleen hengellisyyden sijaan todella taitavasti veivaava musta bileyhtye. Tuhtia biittiä, mouruavaa bassoa ja koko kaistan leveydeltä vonkuvaa kitaratykitystä on tarjolla aamusta iltaan. Tempot jytkivät vauhdikkaina. Meno on kova ja funky. Vai onko?
Jotain hengästyttävää ja hieman rasittavaa on Robert Randolphin paahdossa. Steriilillä tuotannolla silatussa setissä tulee melkein koko ajan liikaa tavaraa tuutista. Randolphin oma soitto sisältää kiteytettynä ongelman. Lähinnä Johnny Winterin ja southern rock -koulukunnan tyyliset slideluiruttajat mieleen tuova kitarointi etenee kaasu pohjassa. Pienissä annoksissa se on raivokasta, mutta puutumisvaihe tulee aika pian vastaan. Toisaalta tälle jos mille löytyy yleisöä bluesfestivaaleilta ja muilta taantumuksen estradeilta.
Kuvaavaa on, että Randolph on lämmitellyt menestyksellä Eric Claptonia ja kutsunut levynsä vierailevaksi tähdeksi jopa omalla asteikollaan muhjuisella soundilla soittavan Carlos Santanan.