The Beatles At The Hollywood Bowl (1977) oli ensimmäinen Beatles-levyni. Sain sen kahdeksanvuotiaana, enkä tarvinnut hetkeen mitään muuta. Albumilta löytyi kaikki mitä janosin: ulvova yleisö, kiihkeä soitto sekä kappaleet, jotka kelpasivat niin rock’n’rollin pikakurssiksi kuin lastenlauluiksikin.
Levyn uudelleenjulkaisu kuuluu samaan tuoteperheeseen Ron Howardin tuoreen Eight Days A Week -keikkadokumentin kanssa. Ulkoasu noudattaa elokuvan esteettistä linjaa ja kansilehtisen analyysi tukeutuu filmin materiaaliin. Varsinaisiksi täkypaloiksi on lisätty neljä uutta raitaa, jotka sulautuvat kokonaisuuteen luontevasti, vaikka rikkovat alkuperäisen konserttisimulaation kaarta.
Musiikillisesti levy on puuroa tai täydellisyyttä, näkökulmasta riippuen. Beatles tekee parhaansa saadakseen alkuvuosien klassikkonsa kuulumaan teinimyrskyn alta, ja uusi miksaus rikastaa taistelua avaralla tilantunnulla. Suoraviivaiset esitykset horjuvat kaaoksen reunalla, mutta tulevat virheineenkin iholle. 50 vuoden aikaerosta huolimatta levy elää tässä ja nyt.
Beatlesin diskografiassa Live At The Hollywood Bowl hahmottuu korkeintaan tilkkeeksi. Jonkinlainen pelkistetty totuus levyn uriin on kuitenkin tarttunut. Infernaalisen kilpahuudannan seasta erottuu edelleen se taika, josta lapsena lumouduin.
