Melkein jokainen Sólstafirin levyarvio alkaa jonkinlaisella viittauksella bändin kotimaahan ja erityisesti sen luontoon. Mutta jos on edes kerran käynyt Islannissa, tämä on helppo ymmärtää. Islannin luonto ja sääolot poikkeavat sen verran paljon oikeastaan kaikesta muusta.
Niinpä myös Sólstafir edustaa kokonaan ihan omanlaistaan metallin sarkaa, jossa metalli on pikemminkin sisäänrakennettu tila tai ajatus kuin ilmiselvä musiikillinen tyylisuunta. Kenties siksi Sólstafirin kohdalla käytetään mieluusti myös paljon muita määreitä.
Jos Ótta (2014) oli monin paikoin maalailevaa, on uutuus selkeästi rokkaavampi ja maanläheisempi. Tuotanto on paikka paikoin rujompaa kuin edeltäjällään, välillä jopa väkivaltaista. Sävellykset itsessään ovat lähes hauraan kauniita, ja bändi käsittelee niitä suoraviivaisen selkeästi ilman turhia koristeita. Siten musiikki säilyttää särmikkyytensä, joka antaa luonnetta kappaleille. Bändi on tehnyt hienoa jälkeä, mutta kokonaisuuden tyylilliset ääripäät jättävät levystä hajanaisen kuvan.
Sólstafir löytää uudellakin levyllään ilmaisuunsa jotakin uutta. Nyt ne ovat viittauksia indiepopiin, ja erityisesti skandinaaviseen sellaiseen.
