RON SEXSMITH: Retriever

Kun asioita pelkistää tarpeeksi, jää jäljelle olennainen, eli sävellys. Ron Sexsmithin musiikki on aina keskittänyt kuuntelijan huomion sävellyksiin ja melodioihin. Tyyliltään Retriever on sitä samaa kuin viisi aiempaakin albumia: perinteistä 60-lukulaista, hyvin tutun ja tavallisen kuuloista peruspoppia. Siitä huolimatta musiikissa on vahva ainutlaatuisuuden tunne. Tämä onkin poikkeuksellisen laadukasta musiikkia.

Ronin ääni on todella kiehtova. Se on samalla lailla hyvin puhdas, hieman lakoninen ja takapainoinen kuin Morrisseyllä. Siinä on läsnä neliraituriaan näpläävän popparin nössöys, sekä parrasvaloissa viihtyvän viihdyttäjän itsevarmuus. Aivan kuten se on hänen musiikissaankin, joka vaihtelee tällä levyllä tavallistakin enemmän For The Driverin akustisesta näppäilystä valloittavaan soulin puolelle livahtavaan Whatever It Takesiin.

Pääosassa ovat kuitenkin sävellykset. Ne suorastaan pursuavat melodioita, jotka eivät koskaan tunnu kyllästyvän keksimään uusia tapoja päästä nuottirivin loppuun. Tälläkin levyllä on taas useita vuoden parhaita popbiisejä. Kenenkään popmelodioista nauttivan ei kannata Ronin musiikkia ohittaa, ja tämä on aivan yhtä hyvä levy aloittaa kuin joku aiemmistakin.