Hienolla esikoisalbumillaan Seasons Of My Soul (2010) suoraan huipulle noussut Rumer yllättää toisella levyllään yleisönsä, sillä omien laulujensa sijasta hän tarjoaa kaksitoista lainabiisiä. Heti alkuun huomaa Boys Don’t Cry -albumin raitoja yhdistävän ainakin kolme asiaa. Ne on levytetty alun perin 1970-luvulla, ne ovat arvostettujen lauluntekijöiden käsialaa ja ne lauluntekijät ovat kaikki miehiä.
Pian löytyy vielä neljäskin yhtenevyys. Yksikään näistä lauluista ei ole milloinkaan ollut merkittävä myyntimenestys. Tarkemmin levyyn perehtyessä se osoittautuu merkittävimmäksi yksityiskohdaksi. Yleensä laulajat napsivat cover-albumeilleen alkuperäisinä versioina liiankin tuttuja hittejä. Tämän albumin osaksi tuttujen ja osaksi vieraiden sävelmien maailma houkuttelee mukaansa hittikimaraa paremmin.
Innoituksen hakeminen 1970-luvulta saattaa kuulostaa omituiselta, kun kyseessä on kolmekymppinen artisti, mutta olihan jo Rumerin esikoisalbumilla esikuviksi löydettävissä sellaiset Rumerin syntymää edeltäneen vuosikymmenen laulajattaret kuten Karen Carpenter, Judee Sill ja Laura Nyro. Nuo vaikutteet ovat yhä kuultavissa, mutta tällä albumilla Rumer lähestyy paikoin jopa häkellyttävällä tavalla Karen Carpenterin lauluilmaisua.
Albumin avaa upeasti Jimmy Webbin PF Sloan, siis suuren lauluntekijän ylistys kollegalleen. Ja samalla linjalla jatketaan, kun Rumer tarjoaa naisellisia tulkintoja miehisessä kokemuspiirissä syntyneistä lauluista. Levylle valikoituneet lauluntekijät (muun muassa Townes Van Zandt, Isaac Hayes, Richie Havens, Todd Rundgren, Hall & Oates, Ron Wood ja Ronnie Lane) edustavat 1970-luvun popmusiikin eri genrejä, mutta hienovaraisesti laulun syvimmän olemuksen tajuten Rumer ottaa omakseen jokaisen sanan ja sävelen.
