RUSH: Snakes & Arrows

Kyllä lämmittäisi, jos voisi juhlistaa vanhan suosikin ensimmäistä Suomen-vierailua uuden albumin ylisanoja pursuavalla kritiikillä. Tässä tapauksessa se ei aivan käy päinsä. Snakes & Arrows, Rushin 18. studioalbumi, on samaa tasoa kuin Roll The Bones (1991), eli vain himpun parempi kuin Vapor Trails (2002). Niinhän se menee, että "kauan odotettujen" bändien meille saaminen on jo itsessään ikävä indikaattori. Koska U2:lla oli aikaa suomalaisille? Huonoimman albuminsa paikkeilla.

Tiukasti läpivalaistuna Snakes & Arrows on levy, jolla tekijät kohtaavat rutiininsa. Tässä ei ole mitään pahaa. Rockhistoria ei tunne ensimmäistäkään porukkaa, joka olisi yli 30 vuotta yhdessä soitettuaan pikemmin tuore kuin tuote.

Vähän löysemmin tulkittuna Snakes & Arrows on maailman melankolisimman, älyllisimmän ja fanaattisimmin ihaillun areenabändin jatkoyhteyslento, jolla uraa pidetään yllä. Bändiä pidempään seuranneet löytänevät ystävän ainakin Armor And Swordista ja Faithlessistä.

Geddy Leen ääni soi samaa kummallista nujerrettua intohimoa kuin aina, Neil Peart muistuttelee rytmisen kekseliäisyytensä parhaista päivistä ja Alex Lifeson riipii kitarastaan haikeita säveliä. Juuri kaihoahan nyky-Rush osaa musaansa ladata, eikä sitä puutu nytkään. Soundi on myös isompi kuin koskaan: Lifesonin osastolla on tuplauksia laadittu hartaasti.

Erikoista on löytää Rushin levyltä kolme instrumentaalia. Hope on sitä Alexin akustista Led Zeppelin-meininkiä, joka löysi aikoinaan oikean paikkansa hänen soololevyltään. Lupaavasta nimestään huolimatta Malignant Narcissism on turhan hapeton harjoite vähän John Paul Jonesin tuoreiden soolojen hengessä. Geddyn hönkäilyllä silattu The Main Monkey Business taas on Rushin uusien soittobiisien sukulainen. Myös siinä, että se on kuin tavallinen kappale, johon ei ehditty tehdä sanoja.