RUSH: Vapor Trails

Arvio julkaistu Soundissa 05/2002.
Kirjoittanut: Janne Halmkrona.
Voiko Kanadan virtuoositrio yllättää tai edes koskettaa 17. studioalbumillaan?

Arvio

RUSH
Vapor Trails
Atlantic

Voiko Kanadan virtuoositrio yllättää tai edes koskettaa 17. studioalbumillaan? Kuusi vuotta on vierähtänyt Test For Echo -levystä, joka osoitti ettei kaikki toivo Rushin suhteen ole vielä mennyttä. Siitä huolimatta näinä välivuosina levylautaselle ja cd-pesään ovat päätyneet huomattavasti useammin klassikkolevyt Hemispheres ja Moving Pictures kuin mikään vuonna 1984 ilmestyneen aliarvostetun Grace Under Pressuren jälkeinen tuotos. Basisti-laulaja Geddy Leen My Private Headache -soolokin unohtui muutaman kuuntelun jälkeen hyllyyn.

Vapor Trails käynnistyy yllättäen tuplabassarikompilla. Heviä ei ole luvassa, vaikka rankkaa riffittelyä piisaa moneen biisiin. Kitaristi Alex Lifesonin soundi tai levyn tuotanto ylipäänsä ei täytä metallin raskaita kriteerejä. Hyvä niin. Rush on tyypillinen yhä elossa oleva progressiivisen rockin reliikki, jonka biisit lähenevät perinteistä popilmaisua tarttuvine kertosäkeineen. Progetausta kuuluu mietityissä sovituksissa, jotka eivät ole tarkoituksellisen näppäriä. Neil Peart on monen ilmaa, pöydänreunaa tai ihkaoikeaa rumpua hakkaavan nuoren miehen idoli ja kenties maailman paras rockrumpali, mutta myös jäykkyyden mestari. Perfektionistisesti sovitetut rumpuosuudet paljastavat, että groove on muita porukoita varten.

Rush ei ole niin innovatiivinen kuin aiemmin, mutta mistään keskivertorockista ei nytkään ole kyse. Parhaiten toimivat rokkaavimmat palat: levyn aloittava, singlenäkin julkaistu One Little Victory, melkein nimibiisi Vapor Trail sekä Secret Touchin ja Freezen kaltaiset vanhaa Rushia kaikuvat kappaleet. Tyhjänpäiväinen How It Is, levyn alkupuolen pirteydellään pilaava Ceiling Unlimited sekä lattea päätösraita Out Of The Cradle olisivat voineet jäädä studion kovalevylle jatkoideointia varten, sillä levy on liian pitkä. Geddy Leen kimittävä ääni on aina erottanut Rushin ihailijat ja vihaajat. Joidenkin mielestä Leen hoilotus kuulostaa lähinnä saukolta, vaikka hän laulaa oktaavia matalammalta kuin ennen. Vapor Trailsilla laulua on entistä enemmän, sillä äänimaisemaa on laajennettu laulustemmoilla kosketinsoitinmattojen sijaan.

Rush-asteikolla liian tasapaksulle Vapor Trailsille tähtiä voi antaa kolme, mutta tämän päivän muuhun musiikkitarjontaan verrattuna levy täytyy palkita yhdellä bonustähdellä. 

Lisää luettavaa