Joskus pieni askel voi näyttää valtavalta harppaukselta. Matka Samae Koskisen kolmen vuoden takaisesta Vol. 1 -soolodebyytistä uuteen Elossa-albumiin ei ole musiikillisesti järin pitkä, mutta kuitenkin se tuntuu huomattavalta. Ilmeisesti kehityksen ja kasvun nytkähdykset ovat kohdistuneet juuri oikeisiin paikkoihin, koska niillä on ollut niin kuuluva vaikutus.
Lyhyesti summattuna Samae Koskinen laulaa nyt paremmin ja parempia lauluja. Sisäänpäin kääntyneen ja puolikuiskaavan indiemaneerin takaa on kuoriutunut esiin hienosti soiva ääni, joka on helpommin lähestyttävä ja rohkeammin läsnä. Nyt Koskisen tulkinta ja tarinat ovat napakasti yhtä ja synnyttävät tunnetasolla paljon vahvemman efektin.
Samaen esikoissoolon teksteistä vastasi runoilijoiden joukko, joiden kaikki luomukset eivät istuneet kitkattomasti laulettaviksi. Joissakin tapauksissa yksittäiset lyriikat ampuivat liiaksi silmille ja kuulostivat kornilla tapaa taiteellisilta ja abstrakteilta. Nyt Koskisen sanoittajaparina toimii esikoislevyn luontevimmista osuuksista vastannut Kauko Röyhkä. Yhdessä miehet ovat luoneet Elossa-albumille ryhdikkään ja hienosti kaareutuvan tarinarungon. Röyhkän levyiltä tuttu selkeä ja napakka kieli istuu hansikkaan lailla Samaen 60-lukulaisiin popsävellyksiin. Edeltäjän sisällöllisestä hajaannuksesta ja kevyesti vieraantuneesta tunnelmasta on siirrytty tiukasti rajattuun pakettiin, jossa kaikki laulut ryhmittyvät yhden tarinakeskiön ympärille.
Levyn perusrakenne, jossa yhden vuorokauden tapahtumat ja tunnelmat hahmotellaan useamman kertojaäänen kautta, on elokuvallisesti ja tietyssä mielessä myös kirjallisesti virittynyt. Samae Koskisen, vivahteikkaasti soittavan taustayhtyeen ja tuottaja Riku Mattilan yhteisponnistuksella kehyskertomus on herätetty henkiin ilman tekotaiteellisuuden tai pakonomaisuuden häivääkään. Nuoruuden pakahduttavasta tunnesekaannuksesta euforian kautta traagisiin vesiin sukeltavasta folkrock-eepoksesta löytyy sopivassa suhteessa sekä tuttuuden tuntua että yllättäviä käänteitä.
Loistavalla Perjantai- ja 5+2 -laulukaksikolla käynnistyvä tarinan ensimmäinen näytös toimii notkeasti klassisilla kommervenkeilla, kun taas elektrosoundeilla toteutettu Saa haluta tuo raikkaan lisäulottuvuuden kokonaisuuteen. Levyn keskivaiheille osuu lievä hiipuminen ja pienen hetken ajan Samae Koskisen sävellystyyli tuntuu kertaavan samoja perusniksejä liian tiuhalla syklillä. Pysäyttävä 27 aloittaa kuitenkin vaikuttavan loppunousun, josta jää samalla kertaa katkeransuloinen ja helpottunut jälkimaku.
Ilmassa on lopullisen läpimurron tuntua.
