Samae Koskinen vaikuttaa kolmannella soololevyllään vapautuneelta ja rennolta. Jos Kuuluuko, kuuntelen -levy on tullut maailmaan karmaisevien synnytyspolttojen saattelemana ja itkun säestyksellä, se ei kuulu kymmenellä ihastuttavan juohevasti soljuvalla laululla. Koskisen edellisillä levyillä on törröttänyt esiin lievä yliyrittäminen ja tiukka ote mailasta. Mitään kvanttiloikkaa ei ole tarvittu matkalla uuden levyn kitarapopjuhlaan, pieni loksahdus ja hienosäätö on riittänyt.
Jarkko Martikaisen sparrauksessa syntyneet omat tekstit istuvat Koskisen suuhun erinomaisesti. Lauluntekijä voi olla omaperäinen ja kunnianhimoinen myös ilman turhaa runoilua tai laajojen tarinakaarien kanssa venkoilua.
Laulajana huomattavasti vahvistuneen Samaen kappaleissa ja tuokiokuvissa on sydämellisyyttä ja viehättävää emotionaalista suoruutta, tarvittaessa kevyttä pöhköyttäkin. Mainion Eväsretki-renkutuksen ”jätettiin ironia himaan/ja sarkasmi” -säkeet heijastelevat laajemminkin koko albumin asennetta. Viisastelun ja ylenkatseen sijaan näissä iltamissa on tarjolla komeasti tuotettua, erittäin tyylikkäästi sovitettua ja hienolla yhtyesoitolla silattua klassista kitarapoppia.
