Kokemus oli säväyttävä, kun kuulin Allah-Lasin nimettömän debyytin (2012) ensi kerran. Soundi oli niiiin 60-lukuisesti retro, että se kuulosti jo radikaalilta. Etenkin kun vaikutteet tulivat pääsääntöisesti 60-luvun alkupuoliskolta. Eikä siinä tietenkään ollut mitään nostalgiaa, koska bändin jätkät eivät silloin vielä olleet olemassakaan.
Nyt ollaan jo huomattavaa suosiota niittäneen bändin kolmannessa albumissa, jota odotin suurella mielenkiinnolla. Ehkä liiankin suurella, koska Calico Review ei toistaiseksi ole kolahtanut läheskään niin kovaa kuin toivoin.
Tyyli on huomattavasti virtaviivaistunut, vaikka vaikutteet (Kinks, Stones, Zombies, Dylan) tuntuvat edelleen pääsääntöisesti tulevan samalta aikakaudelta. Tosin on vaikea sanoa juontuuko esimerkiksi Could Be You suoraan Dylanista vai enemmänkin Spacemen 3:n ja Spiritualizedin kautta. Place In The Sun heijastelee loppupuolellaan ovelasti Sympathy For The Deviliä, tunnelma vaan on täysin toinen.
Raaempi garage/psych on häipynyt lähes kuulumattomiin. Levy kulkee laulupohjaisesti, vähän liiankin tyylitajuisesti ja tempoiltaan tasaisesti. Hyvin hitaita tai hyvin nopeita raitoja ei ole ollenkaan. Aurinkoisen raukea soundi hengittää hienosti, mutta särmää ja dynamiikkaa sen tasaisuudesta puuttuu.
