Suomalaisten punkbändien ensimmäisen aallon aitoa uhoa ja tee-se-itse-henkeä eivät taltuta vuodet eivätkä uudemmat vedenväreet. Moni reipas katurock-
combo tai pikkupaikkakunnan kapinapartio väänsi punkkia selvästi vaatimattomien lahjojen ja soittokykyjen äärirajoilla, mutta Sensuurin soittoniekat pikemminkin kanavoituivat kykyjään kapeampiin riehakkaisiin punk-kaavoihin. Pepe Lempisen ja Costello Hautamäen tuplapanostus lauluun ja kitaransoittoon vihjaa jopa terveeseen kilvoitteluun voimasointujen kehittelyssä, stemmoissa ja nopeiden soolojen dialogissa. Kirjoitan seinään ei suinkaan jäänyt ainoaksi kunnon iskubiisiksi.
Hulinaa -albumin tuottajana toiminut Pantse Syrjä nostetaan usein syntipukiksi Sensuurin levysoundiin, joka päätyi vinyylille selvästi dempatumpana kuin Safety Pins -klubin kantajengi olisi tohtinut. Demojen runsas setti toimii suoremmin ja irtonaisemmin. Cd-masterointi kirkastaa särmikästä soittoa ja vahvistaa
erityisesti hellittämättömän dynaamista riffi-komppi-rynkytystä. Sanoitukset ovat rennosti tutkalla yhteiskuntakriittisten ja puoliparodisten tilitysten aaltopituuksilla.
Ajan kuva liikkuu mainiosti arkisen elämän ja rock-viitteiden kerrostumissa. Velmusta irvailusta ei välty Soundikaan, jonka puhelinnumeron julkistava biisi 682226 valaisee rock-journalismin ja keskenkasvuisen rockin vuorovaikutusta noina kiihkeinä vuosina.