Kun kuulin ensimmäisen kerran Seremoniaa, ajattelin sen olevan underground-bändi 70-luvun alkupuolelta. Raskas riffipohjainen psych rock -poljento toi mieleen kyseisen aikakauden bändit, kuten suomalaisen Apollon – jopa Edward Vesalalle flirttailevia rumpufillejä myöten.
Seremonian jytä on vain huomattavasti psykedeelisempää. Seremonian soinnissa on vaikutteita muun muassa hard rockista, garage rockista, punkista, doomista sekä Pelican-henkisestä, melodisesta ja laahaavasta post metalista.
Naiivit sanoitukset ja ilmeisen harkittu amatöörimäinen ilmaisu luovat paikoin toimimatonta ristiriitaa suhteessa instrumentaatioon. Vaikka psykedeeliseen ja progressiiviseen rockiin tyylilajina kuuluu angsti, maailmantuska, ja kaikki ritareista noitavainoihin – Noora Federley ei yllä tulkinnassaan aina uskottavalle, saati muun bändin tasolle.
Toisinaan Federleyn maaninen ja häiriintynyt tyyli taas osuu nohevasti maaliin, kuten Vapauden polussa tai lähes 15-minuuttisessa pääteoksessa Kristalliarkki I:ssä. Kunnianhimoinen ja kahteen osaan jaettu nimikappale osoittaa Seremonian kyvyn yhdistää soittotaitonsa ja vaikuttajiensa tyylikeinot omaksi psykedeeliseksi keitokseksi, joka on lämpimästi tervetullut suomenkieliseen vaihtoehtorockiin Circlen ja Death Hawksin rinnalle.
