Edellislevy Imperfect Harmoniesilla (2010) tehtiin rajua kokeilua, sillä orkestroitu ja vahvasti elektroninen musiikki peittosi rockin. Jopa kitarat olivat pannassa. Serj Tankian näyttää soolourallaan, että hänellä on kyky ja halu lähestyä musiikkiaan hyvin erilaisista näkökulmista ja käyttää tyystin erilaisia soittimia ja teknologiaa. Ja kuulostaa täsmälleen omalta itseltään kaiken kokeilun ja muuntautumisen seassakin.
Tässä jatkumossa Harakiri merkitsee paluuta rockiin. Levyllä on vauhtia, ryntäilyä, punkia, sulaa hulluutta ja ennen kaikkea kitaroita. Tästä syystä se on eniten System Of A Downia muistuttava Tankian-soolo, vaikka aivan yhtä ääripäihin ei matkusteta. Fokus on tarttuvissa kertosäkeissä, helposti mieleenjäävissä lauluissa, mutta ei tietenkään ilman venkoilua.
Tankian ei olisi Tankian, jos sanoitukset eivät nousisi vähintään yhtä tärkeiksi kuin musiikki. Ne ottavat kantaa joka kirjaimellaan ja painotuksellaan. Tankian julistaa, vittuilee, räkii ihmiskuntaa silmille ja haastaa kuulijan ottamaan kantaa sosiaalisiin, poliittisiin ja ympäristöllisiin epäkohtiin. Tuomiopäivän profeetta panee parastaan.
Serj Tankianin kolmas on soololevyistä ehjin ja parhaiten kuuntelua kestävä kokonaisuus ja samalla nyökkäys SOAD-faneille. Tankian ei aio katsella vierestä toimettomana, kun maailma tekee harakiriä.