SIELUN VELJET: Maallinen vaellus 1983-2011

Arvio julkaistu Soundissa 12/2011.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

1980-luvulla kekkoslovakialaisissa pikkupitäjissä nuoriso ei törmännyt kiinnostavaan taiteeseen ja rock’n’rolliin läheskään samalla todennäköisyydellä kuin internet-Suomessa. Luokkakaverilla näkyi Sky Channel, jolta tuli tyhmää amerikanpoppia. Suosikissa oli juttua Elviksestä ja Dingosta.

Arvio

SIELUN VELJET
Maallinen vaellus 1983-2011
Poko Rekords

1980-luvulla kekkoslovakialaisissa pikkupitäjissä nuoriso ei törmännyt kiinnostavaan taiteeseen ja rock’n’rolliin läheskään samalla todennäköisyydellä kuin internet-Suomessa. Luokkakaverilla näkyi Sky Channel, jolta tuli tyhmää amerikanpoppia. Suosikissa oli juttua Elviksestä ja Dingosta. Vanhemmat omistivat muutamia iskelmävinyylejä. Winter Games latautui helvetin hitaasti pelikuntoon Commodore 64:n kasettiasemalta.

Tässä ympäristössä oli kuitenkin mahdollista törmätä Sielun Veljien sekoiluun. Se tuntui tulevan jostain toisesta, pelottavalla tavalla kiinnostavasta maailmasta. Aika on sittemmin selittänyt, että Sielun Veljetkin oli aikansa lapsi, vaikkakin käänteisesti, tekemällä kaiken toisin kuin aikalaisensa. Melkein kaikki muu musiikki, joka tuli vastaan 1980-lukulaisella kylänraitilla, tuntui Siekkareihin verrattuna laimealta lauantai-illan viihdeohjelmalta.

Miltei kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtyeen vaikutus kuuluu kaikessa kotimaisessa rockissa. Osasyy lienee siinä epäsuhdassa, jonka puukorvaisempikin nuori kuuli aikoinaan Sielun Veljien ekstaattisen riuhtomisen ja vaikkapa Kajagoogoon puunatun löysäilyn välillä.

Tärkeintä on tietysti se, että Sielun Veljet on aidosti erikoislaatuinen bändi, ja tämä kokoelma käy todisteeksi niille, joilta bändin tuotantoa ei vielä löydy hyllystä. Kirskuva tanssipunk on tainnut olla pari kertaa trendikästäkin vuosien 1983 ja 2011 välillä, ja siinä kontekstissa Veljet on ajaton kuningasbändi, joka funkkaa kierosti ja terävästi. Kokeellisuus ja arvaamattomuus tunkee korviin myös hittikokelmalta. Tautisesti svengaavat hokemabiisit ja akustinen itämaisuus eivät noudata hittikaavoja, mutta tarttuvat aivoihin kertakuuntelulla.

Ismo Alangon laulumaneereista ja Sielun Veljien tavasta sitoa yhteen särökitaroita ja suomalaista kansanperinnettä on sittemmin kärsitty lukuisten vähemmän lahjakkaiden fanien ja imitaattorien musiikissa. Maallista vaellusta kuunnellessa ei kuitenkaan tule mieleen syyttää siitä kiistattoman lahjakkaita originaattoreita. Tekee mieli soittaa spastista ilmakitaraa ja perustaa uhkaavasti funkkaava ekstaasirockbändi.

Lisää luettavaa