Rakkaan länsinaapurimme Gävlestä kotoisin olevan Solenin tituleeraaminen ”nelimiehiseksi kitarapop-orkesteriksi” olisi kohtuuttoman latteaa. Till Dom Som Bryr Sig -kakkosalbumilla söpöstyttävä runopoikamaisuus ja vereslihaisan skandinaavinen alakulo kohtaavat sähköisyydellä, joka todistaa Kent-oppimäärän luetuksi.
Eksistentiaalisesta ahdistuksesta pilke silmäkulmassa ammennettu kauneus huokuu levyltä, joka on samanaikaisesti sekä raikas että perinteille kumartava. Raikas se on nimenomaan ajassaan − näin karhean orgaanisena pulppuavaa, melodiaorientoitunutta ruotsirockia on viime vuosina tavattu lähinnä Lukas Moodyssonin elokuvissa. Kotimaansa indieskenessä hyvää hypeä osakseen saanut yhtye todistaa Estellen ja Genomskinligin kaltaisilla kroonisen ilottomilla kappaleilla olevansa tänä päivänä Solen-debyytillään (2012) nostattamiensa odotusten mittainen.
Till Dom Som Bryr Sigin selkein ansio on hirtehisen kokonaisuuden kyky vangita kuulija purkkapallomaiseen kuplaan, jossa olemisen sietämätön keveys ja aamuyön tuntien häpeän tunteet sulautuvat traagisen kauniiksi, jos kohta jo haipuvaksi äänikuvaksi. Kaiken aikaa pillifarkut puristavat. Juuri oikeista paikoista.