The Rootsin ja RJD2:n kanssa aiemmin yhteistyötä tehnyt Aaron Livingston on nyt Son Little, jonka debyyttialbumi on tähän aikaan sopimatonta soulia. Sillä ei ole mitään tekemistä tämän päivän valtavirtasoundin kanssa, mutta ei Son Littlen musiikki ole myöskään pakaroita yhteen tiukasti kiristäen tehtyä retroa.
Son Little on yhden miehen show, sävellyksistä esityksiin, miksaukseen ja tuotantoon. Pahimmat tälle tekotavalle ominaiset tunkkaisuuden karikot vältetään, mutta ehkä ulkopuolista apua olisi tarvittu sparraamaan biisien teossa. Levystä jäävät päähän elämään vain muutamat jutut, kuten esimerkiksi levyn avaavan I’m Gonen aavemainen melodia tai sitä seuraavan Nice Dreamsin melodraama.
Suurimman vaikutuksen levy tekee aina ollessaan minimalistisimmillaan ja vapautuneimmin häiriöääniä viljellessään. Tylsimmillään levy on silloin kun koetetaan hiukan rokata tai nojataan voimakkaimmin perinteiseen souliin.
Son Littlen debyyttialbumi hakee ja jossain määrin myös löytää keskipisteen matkalla Lenny Kravitzin debyytistä myöhempien aikojen Black Keysiin, mutta on joiltain osin kiinnostavampi kuin kumpikaan. Ainakin lupauksen tasolla.
