Kemin pojat ovat ansiokkaasti seilanneet neoklassisen ja voimametallin leppeissä tuulissa luottaen melodisuuden väkevään voimaan. Yhdistelmä on ollut erittäin hedelmällinen ja voikin sanoa, että Sonata Arctica on noussut nykyiseen asemaansa puhtaasti musiikillisten ansioidensa tähden.
Tavallaan Sonata Arctica ei yllätä kekseliäisyydellään, mutta silti levyn kaksi ensimmäistä raitaa saavat heti antennit virittymään terhakkaasti. Only The Broken Hearts (Make You Beautiful) ja Shitload O`Money pistävät levyn arvokkaasti käyntiin. Varsinkin kakkosraidan junttaheviasenne kytkee biisin bändin parhaimmistoon.
Alkuraidat ovat kuin sopivan vaikea esterata, jonka jälkeen levyn edetessä matkan varrelta löytyy mukavia käänteitä yllättäviin suuntiin ilman vakavaa törmäysvaaraa. Startin ohitettuaan bändin on helppo lasketella menemään tuttuun tapaan kerroksellisten sävellysten pyörteissä, joiden ytimestä voi löytää huikeita sovituksellisia ratkaisuja, vaikka välillä orkesteri eteneekin suoraviivaisemmin metallisen ja rokkaavamman ilmaisun alueille.
Sonata Arcrtica ei ole enää niin leimallisesti proggressiivinen, vaan yhtye tuntuu astuvan rohkeasti myös oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. The Day on mallikas esimerkki siitä, miten bändi tekee vaikutuksen vaihtamalla vain yhden mollisoinnun duuriin ja johdattamalla biisinsä siitä kokonaan alkuasetelmasta poikkeavaan tunnelmaan. Ja Sonata Arctica tarjoilee myös aivan uusia aluevaltauksia. Cinderblox ja Wildfire, Part II introssaan flirttailevat oivallisesti bluegrassin kanssa.
Sonata Arctica kuulostaa uudella levyllään hyvällä tavalla aikuismaisen kypsältä. Tämä ilmenee kappaleiden vaihtelevissa tunnelmissa, joissa on tuoretta syvyyttä. Vaikka bändi työskenteleekin tuttuun tapaan napakasti, myös tietynlainen rentous huokuu selvästi levyn raidoilta.
Yhtye on alkanut myös viljellä musiikillista huumoria, joka tuo pikanttia lisäväriä kappaleisiin. Ei Sonata Arctica sentään pelleilemään ole alkanut, eikä yhtyeen saati musiikin arvokkuus kärsi piirunkaan vertaa pilkkeestä silmäkulmassa. Lisäksi yhtye on ainakin paikoitellen suoristanut mutkiaan niistä ajoista, kun se oli melkein sortua itseisarvoiseen monimutkaisuuteen.
Stones Grow Her Name on levy, joka on tarkkaavaiselle kuuntelijalle tulvillaan löytämisen iloa. Ei silti, etteikö levy toimisi muutenkin, mutta keskittyminen kannattaa. Tony Kakko ja kumppanit kun koukuttavat jälleen erityisesti niillä pienen pienillä yksityiskohdilla.
