Ajassa, jossa kyvystä herättää huomiota nopeasti on tullut popmusiikin arvo numero yksi on aina virkistävää törmätä suurelle yhtiölle levyttävään artistiin, jonka kohdalla on haluttu luottaa sisällön riittävyyteen.
Tässä tapauksessa lienee ollut helppoa luottaakin. Ellinooran yhdessä Samuli Sirviön kanssa kirjoittamista, radioiden ahnaasti jauhamista hittisingleistä etenkin Minä elän ja Leijonakuningas tulivat ja täyttivät tauolle vetäytyneen Haloo Helsingin jättämän aukon kertalaakista.
Keskiössä on kähäräisen tyttömäisesti ja huomattavin palkein tulkitseva artisti isolla A:lla. Etenkin eläinaiheisia kielikuvia pursuilevien lyriikoidensa perusteella Ellinoorasta saa käsityksen patologisena romantikkona, joka ei turhaan tee itsestään numeroa.
Isoihin kertosäkeisiin ja toimisi akkarilla -ajatukseen luottavan Villi lapsi -debyytin meininki on kautta linjan ”sopivasti urbaania mutta helposti lähestyttävästi hippiä”. Kansikuvan heijastelema luonnonlapsiteemakin vaikuttaa luontevasti löytyneeltä.
Mussuttaa tahtoisin oikeastaan vain hieman ylikäytetyistä woou ou -loilotuksista sekä mainitun kannen tummanpuhuvasta värimaailmasta, joka ei oikein tunnu hengittävän kukkean kappalemateriaalin rytmissä.
Noin muuten voisi latteahkosti todeta, että tähti on syttynyt.
