The Splitsin kitaristi-laulajalla Kitillä on Dead Moonin logo tatuoituna käsivarteen. Dead Moon on käsittämättömän hyvä bändi. Myös The Splits on todella hyvä, mutta debyytillä hyvyytensä on sentään vielä käsitettävissä mitoissa.
Jossain mainitun Moonin, The Crampsin, Sonic Youthin, The Sonicsin ja Darkthronen avaamilla poluilla rämpivä yhtye soittaa ja huutaa innolla. Soundimaailma on suttuinen ja horjuva, soittotatsissa kolhoa svengiä ja kaikkeen on ladattu hemmetisti kiukkuista energiaa. Periaatteessa estetiikka on tuttua tuhansien autotallipunkkareiden tekemisistä, mutta The Splitsin levyllä on 12 poikkeustekijää.
Yhtyeen kappaleet ovat kauttaaltaan hyviä. Räkä poskella huudetut laulumelodiat ovat kauniita. Melodiset bassokuviot ja simppelin tarttuvat kitaralikit seuraavat toistaan levyn alusta loppuun. Just A Lie, Ghosts, It Makes Me Sick, Broken Arrow, Tubekiller ja Crazy For You ovat kaikki hämmentävän hitikästä meuhkaa.
The Splitsin melodiakäsitys on 1960-luvun rokuilta, mutta esityksen antaumustaso 2000-luvun ääripunkkareilta. Puolituntisen “all killer, no filler” -albumin laittaa mielellään soimaan heti uudestaan